Tässä maailmassa on muitakin kuin sinä, perseilijä.

En ole kirjoittanut pitkään aikaan. Sen verran voisin yrittää selittää, että uskoni universumiin horjuu, kun keuhkolääkärin kanssa vitsaillaan tuberkuloosista ja kuvauksissa ramppaaminen on jo siirtynyt pitkälle kolmannelle kuukaudelle. Mistään vakavasta ei kuulemma ole kyse. Eli se mikä ei tapa, vituttaa. Ja pitkälti myös väsyttää. Tavalleni uskollisena rikon kuitenkin nyt hiljaiseloni valituksella.

Tämän tarinan otsikko on "Yritinpä kerran lukea tenttiin". 

Eräänä kauniina (harmaana) joulukuun päivänä, kasasin prujut ja muistiinpanovälineet ja painelin yliopistomme Hiljaiseen lukusaliin. Hiljainen lukusali poikkeaa kirjaston lukupaikoista siten, että siellä on kiellettyä läppärit, syöminen ja juominen, joten se on (ehkä jossain utopiassa) täydellinen paikka lukea.

Kyseessä oli informaatiotutkimuksen äärimmäisen (äärimmäisistä äärimmäisimmän) tylsän tiedonhaun tentti, josta olisi päästävä läpi vaikka väkisin, sillä olin feidannut ensimmäisen tenttikerran ajanpuutteen (laiskuuden) vuoksi. Positiivinen yllätys lukusalissa oli uusi, ikioma huone läppäriperseilijöille, jotta hiljaisessa lukusalissa voidaan a) lukea b) hiljaa (ylläri) eikä ärsyttävää näpyttämistä tarvitse sietää. Luin todella tiukkaa tahtia, ensin pari tuntia putkeen, sitten pikainen iltapäivälounas, keuhkolääkäri ja taas kolme tuntia täyttä tykitystä tenttimatskujen parissa. Olin tulessa (en kirjaimellisesti). 

Sitten saliin saapui eräs vaaleatukkainen neitokainen. (Todettakoot, että vaaleatukkaisuus ei ole negatiivinen piirre, kunhan viljelen ylimääräisiä sanoja tarinaani, jotta se tuntuisi eläväisemmältä.) Tämä henkilö onnenkantamoisella löysi salista ystävänsä, jonka kanssa tietysti piti hetki rupatella. (Muistuttaisin tässä kohtaa, että kyseessä on hiljainen lukusali.) Rupatteluhetken jälkeen hän siirtyi istumaan taakseni (voi, miten mukavaa) ja alkoi purkaa tavaroitaan tippaakaan kiinnostumatta siitä, että hiljaisessa miljöössä se kuulosti about samalta kuin jätemylly. Mölinä on näemmä ihmisoikeus. 

Kestin tavarapurkutraktorin riehumisen, koska tiesin toiminnon olevan ohimenevää ja kun ko. apina alkaisi itsekin lukea, laskeutuisi jälleen hiljaisuus. Repun syövereistä oli kuitenkin löytynyt läppäri, joka oli pitänyt ottaa sinne hiljaiselle puolelle mukaan. Näppäimistön naputus kaikui hiljaisilla seinillä kuin marmorikuulat tehosekoittimessa. Nielin kiukkuni, olinhan ollut niin hyvässä vauhdissa, etten oikein haluaisi luovuttaa.

Siinä vaiheessa kun tämä lukutaidoton, imbesilli ihmisperse alkoi syödä pähkinöitä, riisikakkuja ja porkkanaa, maljani läikkyi yli. Olin niin raivoissani, etten voinut mennä edes sanomaan asiasta ja osoittamaan sormella niitä kymmeniä lappuja, jotka ohjeistavat, että syöminen ja läppärin käyttö, sekä yleinen perseily on kielletty, sillä todennäköisesti ulostuleva lause olisi ollut jotakuinkin tätä luokkaa:

"Ellet nyt sekunnin sadasosassa lopeta syömistä ja näpyttelyä, tungen isinmaksaman ylihinnoitellun merkkiläppärisi peräaukkoosi ja puukotan silmään tuolla (saat*nan) porkkanalla."

Lähdin siis kotiin kiehuen ja sain hyvän tekosyyn taas lämmitellä blogiani. 

Ja niin, miten kävi tentin? Sain äkillisen ja raivoisan vatsataudin, joten vietin tenttipäivän oksentamalla vessan lattialla ja vihaamalla elämääni. Ei muuta kuin tammikuussa uudestaan, miten mukavaa!

Mukavaa joulunodotusta kaikille!