Pieniä jouluja.

Hyvää pikkujoulua, lukijat.

Kahdet pikkujoulut yhden viikon aikana voisivat olla rankka kokemus, mutta ei välttämättä. En kuitenkaan suosittele ninjailemaan ensimmäisissä juhlissa siten, että useampi raajasi vahingoittuu. Onneksi firman bileiden teemana oli kasariglitteri, joten käden ruhjeet sai kätevästi (ja tyylikkäästi) pitsihanskalla piiloon, ja mustat sukkahousut peittivät polven vauriot. Nilkkurini ovat hyvät ja tukevat, joten nyrhjähtänyt nilkkakaan ei juuri vaivannut. Onneksi juhlista nautittiin lähinnä istuen, ja tanssilattialle mennessä oli sen verran turrutusta nautittu, että nilkka oli huomisen vaivoja (lue: tänään sattuu, enkä aio kävellä mihinkään). 

Huomenna alkaakin sitten joulukuu. Hyvä että tällaiset turhat pikkujouluhömpötykset on saatu jaloista pois masentavan marraskuun aikana.

Tässä selvitys illan kulusta, mielestäni hyvin perinteinen.

19:44 Kaksi lasia viiniä alla

20:20 Keskivartalolihava mies kertoo sovinistisia juttuja, stand up on kiusallista (tulkkasimme saksalaiselle työkaverille sitä, ja hänestäkään pedofiilivitsit eivät olleet hauskoja), naiset villiintyvät musiikista ja viskovat päätään.

20:57 Edellä mainittu keskivartalolihava ja keski-ikäinen mies tarjoilee nuorille tytöille viiniä. Taputan musikaalin mukana, taputtaminen sattuu ruhjeiseen käteen. Lopetan taputtamisen.

21:25 Nahkahousut bongattu, tisseistä puhuttu.

21:42 Kaksi miestä flirttaili vesipisteellä, kyseenalaistin kaula-aukkoni siveellisyyden.

22:18 Toimitusjohtaja tarjosi siiderin.

23:17 Kukaan ei ole vieläkään lääppinyt takamustani. Varmasti ennätys.

01:01 Lähetän kaverilleni viestin "Pkek", jonka piti olla "Okei". Close Enough.

02:08 Jatkopaikassa on tyttö, jolla on samanlainen mekko kuin toimitusjohtajalla. Draamaa ei synny.

02:59 Jatkopaikassa dubstep voittaa, ja lähden kotiin. 

Joulukorttiaskare.

On taas Se aika vuodesta. Facebook täyttyy joulunvihaajista ja jouluihmisistä ja jokainen tuo mielipiteensä esiin. Kauppakeskukset levittävät suklaarasioita käytävilleen ja kajareista kajahtaa Kulkuset. Oi, joulun aika on täynnä jouluntaikaa!

Joka vuosi teen joulukortteja ja joka vuosi muistan taas kuinka perseestä se on. Innoissani revin Tiimarin hyllyiltä erinäisiä pahveja, nauhoja, liimaa, hopeakyniä, tarroja ja muita turhia, mutta yllättävän kalliita asioita ja riemusta kiljahdelle hyppelehdin kotiin kuin tonttu ja levitän kamat lattialle. "Itse tehty kortti on niin paljon kivempi" on mantra, jolla tällaiset käsityöläis-joulupelleilijät itseään pettävät joka joulu ja silti Tiimari meni konkkaan. On se universumi vaan epäreilu.

Mikäpä siinä sitten mättää? Aluksi näin taloudellisesti valveutuneeksi henkilöksi (lue: pihiksi) itseni luokittelevana voisin ottaa esiin hinnan: ehkäpä olisi tullut sittenkin halvemmaksi ostaa ne 1,70€ maksavat valmiskortit, joihin tarvitsisi tuhertaa vain vuosiluku ja nimi ja ostaa postimerkki, kuin hankkia rahaa vastaan yllä mainitut turhakkeet, joita aina jää yli ja jotka menevät hukkaan seuraavan vuoden aikana, jotta varmasti pitää ostaa uudet tarvikkeet taas ensi jouluksi. 

Puhumattakaan siitä, että joka vuosi pitää olla uusi kortti-idea, joka ei kuitenkaan saa olla matkittuna viime vuoden saaduista korteista. Se onkin helppoa, koska suurin osa korteista, jotka asuntooni saapuvat, ovat joidenkin super-käsityöihmisten tekemiä, ja ovat a) upeita ideoita ja b) täydellisen onnistuneita. Omat ideani ovat lähtökohtaisesti tasoa tokaluokkalainen piirtää ympyrän ja sanoo sitä kissaksi, toteutus vähän samaa luokkaa, lisätään mukaan vielä liimatahrat kortissa ja tekijän naamassa.

Siinä on myös aivan järjettömän iso työ. Pelkästään ideointi ei riitä, vaan pitää myös saksia ja liimailla  pahvinpalaset jotenkin kivasti. Mitä suurempi suku, sitä hauskempi homma. Valitsen aina äidille ja iskälle kaikkein onnistuneimmat kortit, paitsi siksi että vanhempani ovat tärkeitä, mutta ennen kaikkea siksi, että joudun katselemaan sitä tekelettäni koko joulun ajan, koska se on niin kivasti laitettu esille pöydälle. Vieressä on yleensä kummitädin tekemä kortti, joka on poikkeuksetta kaunis ja yksinkertaisen upean idean toteutus. Kaikesta huolimatta jatkan korttien väsäämistä vuodesta toiseen. Ystävänpäivä- tai pääsiäistoivotuksia on turha toivoa, joulukorttikoettelemuksen kauhut ovat siinä vaiheessa vielä tuoreessa muistissa. 

Aloitin joulukorttien tekemisen kun muutin pois kotoa 19-vuotiaana, tosin silloin olin astetta anarkistisempi ja teinimpi: Kortit olivat mustia ja niissä luki "Hyvää uskonnollisesti sävyttynyttä juhlapäivää." Siitä on menty johonkin. Ei välttämättä eteenpäin, mutta ainakin johonkin.

Nuhakuu.

Olen aikaisemminkin mussuttanut täällä siitä, miten vaikeaa on olla kipeänä aikuisena, mutta pieni lisärussutus on aina paikallaan. Yliopisto ei anna lyhyitä saikkuja, joten jos meinaat pysyä kärryllä luennoilla, raahaudut sinne vaikka pää kainalossa. (Pitkistäkin saikuista olen kuullut vain ikävää, varsinkin tukien puolelta, mutta siitä ei ole henkilökohtaista kokemusta, joten mainitsen sen vain näin diskreetisti suluissa.) Töistä onneksi saa sairaslomaa, mutta koska olen tunnollinen, kehoni päättää sairastua yleensä silloin kun niitä töitä ei ole.

Vasta jälkikäteen oikeastaan huomaa mihin kaikkeen tällainen "pikku flunssa" vaikuttaa. Omassa hektisessä elämäntyylissä, jossa arki on jonglööraamista töiden, luentojen ja gradun kanssa, ei oikeastaan olisi rakoa edes sille pienelle nuhaisuudelle. Yskänlääkkeeni loppui, ja se oli ainoa keino saada unta, joten viime öinä unet ovat olleet vähän niin ja näin. Univaje johtaa helposti päänsärkyyn ja päänsärky yleiseen vittuuntuneisuuteen, joten siinä olikin sitten kivan päivän ainekset sievästi kasassa. Myrkky-yskänlääkkeeni ei kuitenkaan ollut ihan täydellisen ruusuinen tie auvoon, se kun pistää nupin aika kivasti sekaisin. Unta tulee noin tunnin kerrallaan ja unet ovat lievästi sanottuna mielenkiintoisia. Edellisyönä olin nähnyt jotain niin "hauskaa" unta, että olin purrut poskeeni. Ja kuten kaikki tietävät, kun kerran puraisee poskeensa, siihen samaan kohtaan puree jatkuvasti uudestaan. Heh, ihan hauska ominaisuus.

Pikku flunssaiseni aiheuttaa myös aika paljon ahdistusta, sillä suurin työkalu, jota tällä hetkellä käytän, on oma nuppi, ja kun se ei toimi, mikään ei toimi. Gradu ei etene, kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta, en osaa oikein jutella mitään, koska sanat ovat hukassa, kaverit ottavat päähän, koska kaikki ottaa päähän. Ja ainiin, myös hammaslääkärissä käynti on hassuhkoa kun ei voi hengittää nenän kautta. 

Älkää muuten googlailko lääkkeidenne nimiä tai ainakaan käyttäkö kuvahakua. Olo ei parane sillä, että kuvissa tulee eteen vääntyneiden ruumiiden ja sairastuneiden lasten kuvia. 

Voisko joku tehdä mulle kanakeittoa?

Flunssassa oleminen on hauskaa, varsinkin yövuorojen aikaan, jolloin muutenkin aivotoiminta on ameeban tasolla. Yövuoron jälkeen sunnuntaiaamuna pienissä kuumehoureissani herätin Teekkarin ja kysyin äärimmäisen huolissani, että onko laivalla yleisiä vessoja niille, joilla ei ole hyttejä. Oli itsellä hieman hämärät muistikuvat asiasta aamulla, mutta onneksi Teekkari ei ollenkaan ruvennut kiusaamaan sekopäistä tyttöystäväänsä yöllä vaan sanoi ihan rauhoittelevasti että "kyllä siellä on kulta, älä huoli." Tai siis kiusaaminen tapahtui vasta kun olin herännyt. Ja jatkuu edelleen. Joten en nyt tiedä kumpi tässä kuitenkaan voitti.

Parempi olisi vaan pysyä kotona.

Kävimme tänään Teekkarin kanssa nauttimassa intialaisesta buffetista paikassa, jossa ruoka on erinomaista. Viime kerralla ravintolan viereiseen pöytään parkkeerasi kolmen raavaan herrasmiehen seurue, ja menosta päätellen yksi jos toinenki napanderi oli napsittu. Onneksi olimme silloin jo aterian loppupuolella ja karkasimme paikalta kun yhden herran mahan sijoittuminen pöydän ja tuolin väliin tuotti siinä määrin ongelmia että lautasetkin meinasivat kaatua.

Tällä kertaa onnistuimme sijoittumaan niin stereotyyppisen seurueen viereen, että tuntui kuin olisimme olleet jossain sketsissä. Kyseessä oli siis 35-50-vuotiaiden porukka, jolla oli paljon juteltavaa, mutta ei juurikaan sanottavaa. 

Eräs herroista oli jokseenkin ylimielinen, ja oli selkeästi käynyt ainakin kaksi kertaa aikaisemmin intialaisessa ja oli tietysti ekspertti siis sen suhteen. Setä päästelikin sellaista knoppitietoa ruuasta, että rouvien sukat vain pyörivät jalassa. Esimerkiksi "siis tää lassi vie tosi hyvin sen tulisuuden edgen pois" ja tarjoilijalle "oletettavasti teillähän ON sitä jugurttikastiketta myös". Hän ei osannut silti millään päättää, mitä söisi, vaan ensin otettiin buffetti, tai no ei sittenkään, katsotaanpas vielä sitä listaa, tai ehkä sittenkin otan sen buffetin. Se oli hyvin performatiivista. Hän kuulosti olevan oikeassa paitsi intialaisessa ruuassa, myös töissä, lomamatkoissa ja elämässä.

Tällainen douche-maailmantietäjä ei olisi tietenkään ollut elementissään ilman omaa fanilaumaansa, joka ei olisi ihastuksissaan jokaisesta itsestäänselvyydestä, jonka hän aivopieraisee suustaan. Tasaisin väliajoin kuului sellainen kovaääninen kalkatus, kun rouvat olivat oikein otettuja tiedosta, että herra on sentään käynyt joskus kiinalaisessakin ja että kannattaa ottaa mietoa, jos ei pidä tulisesta ruuasta.

Seurueen kruunasi suoraa huutoa kiljuva vauva.

Valitusten päivä (onko muka muitakin päiviä).

Että voi taas olla vaikeaa. Uhriudutaan nyt sitten kertaheitolla kunnolla:

• Olen kipeä. Kuumeesta en osaa sanoa, mutta nenä valuu, kurkkuun sattuu, pyörryttää ja vituttaa. 
• Olen vaihtanut graduni aiheen niin monta kertaa, että en kehtaa edes laskea enää saati pistää itkumailia ohjaajalle. Parastahan on että tutkimussuunnitelma (10-15 sivua) pitäisi olla palautettuna perjantaina. No kappas, tämän hetkinen gradun sivumäärä on tasan ja pyöreä nolla.
• Kolme viikkoa on ollut aikaa tehdä historian 6-8 sivun essee, mutta tämä mimmi aloittaakin sen kaksi päivää ennen dedistä, joka on btw sattumalta sama kuin gradun tutkimussuunnitelmassa. Hienosti taas tehty.
• Kun taas olisi kerrankin aikaa tehdä jotain, en saa aivojani käännettyä mihinkään suuntaan, jotta jaksaisin keskittyä esseisiin. Eilen istuin Linnassa 6 tuntia ja word-tiedostolle ei tapahtunut mitään.
• Olen laiska ja muutenkin aika turha, ja ihmisenä täysin epäonnistunut. Parempi vaan alkaa työttömäksi yh-äidiksi. 
• Olen lainannut about 10 kirjaa, joilla en tee mitään ja ne ilkkuvat tossa pöydälläni saamattomuuttani.
• Joku aina hidastelee ruokalan jonossa tai nauraa liian kovaa. 
• Onko kaikkien muiden pakko olla onnellisia just nyt?

Fiiliksiä gradunteosta.

Saisinko käpertyä peiton alle ja pysyä siellä koko loppuelämäni. Kiitos.

"Kaason tehtävä on suojata morsianta noituudelta."

Musta tulee ensi kesänä ensimmäistä kertaa kaaso. Se on jännittävää ja ihanaa, varsinkin kun ollaan morsiamen kanssa aika pitkälti samoilla aaltopituuksilla. Kuten kuuluu. 

Googlailin vähän kaason tehtäviä, koska olen tällainen keltanokka (Olen katsonut 27 dresses -leffan ainakin kaksi kertaa, sitä ei varmaan lasketa). Tässä vähän faktaa entisajan kaasoista, eli kutsu mua vaikka ruustinnaksi: 

"Jos omat pukimet ja asusteet eivät olleet tarpeeksi hienot ja koreat, lainattiin niitä tuttavilta ja ystäviltä. Kaasoksi valikoitui siksi mahdollisimman arvokkaita henkilöitä, kuten varakkaita rouvia ja ruustinnoja, joilla oli lainata omia korujaan, asujaan, astiastojaan ja tarve-esineitään. Kaason valinnassa oli tärkeää se, että hän oli naimisissa. Naimaton kaaso olisi ollut kateellinen hääparille ja yrittänyt myrkyttää näiden välit. Kaason tehtävänä oli myös suojata morsianta noituudelta."

Eilen oli ensimmäinen ilta, jolloin pääsimme kunnolla brainstormaamaan näitä juttuja, ja opin esimerkiksi että

• Kirkkoon kävellään vihkiseremoniassa eri biisin tahtiin kuin ulos. Tämä aiheutti hyvää Spotify-surffailua. 
• Imperial March on yllättävän suosittu biisi vihkiseremonian läksiäismarssiksi.
• Pukeutuminen hääpäivänä on tärkeysjärjestyksessä vasta liputuksen jälkeen.
• Morsiuskimpusta tehtävän häätaulun tekeminen tulee tilata hyvissä ajoin. Niin ja että on olemassa sellainen kuin häätaulu.
• Huomenlahja ei ole yleensä leivänpaahdin.
• Korsetinkiristämistaitoni tulevat testatuksi hääpäivänä.
• Sulhanen ei suostu pukeutumaan 1700-luvun Ranskan hovin tyyliin ja laittamaan peruukkia. 
• Hääsuunnittelijan hankinta on elintärkeää.
• Kaasolla tulee olla puhvihihat.
• Urut on vähän niinkuin piano.
• Kirkkolaulajapojan tulee laulaa fluenttia ranskaa ja kirkkoon tarvitaan sekä jousikvartetti että torviseptetti.

Vaikuttaa ihan simppeliltä hommalta. 

Autoilijoille terkkuja.

Meinasin jäädä kaksi kertaa viikonloppuna auton alle, koska autoilija ajoi täysillä punaisia päin minun jo ollessa suojatiellä. Nykyään minulla on pyörässä etu- ja takavalo, joten luulisi etten ainakaan näkymätön ole. Vähän nyt hei jäitä hattuun, ääliökuskit.

Ihan tavallisia kliseitä.

Mua ärsyttää ihan suunnattomasti kaikki itsehoito-sielunkivipesu-downshiftaus-näinsinustakintuleeonnellinen -opaskirjaset, blogit, kolumnit ja puhujat. Kalliissa housupuvussa ja valkaistussa hampaissa vakuuttavalta näyttävä konsultti antaa ihmisten kirjolle tasapäistäviä kliseitä, joiden avulla arjesta tulee juhlaa ja elämä helpottuu, rahaa alkaa sataa taivaalta ja rakkauttakin lentelee ilmassa. Jokainen paska-aforismi lyödään käteen absoluuttisena totuutena ja sillä sitten pitäisi yhtäkkiä nousta pitkäaikaisen masennuksen syövereistä. Tämänkaltaiset charmikkaat kirjailija-puhujat repivät miljoonansa reppanoiden pennosista, jotka kuvittelevat hyötyvänsä kliseiden lukemisesta, vaikka tähänkään mennessä mikään ei ole auttanut. Mutta koska viisaukset kuten "Elämä on kuin peruna - se pitää kuoria ja keittää ennen kuin se maistuu hyvältä" ovat auttaneet ehdottomasti parantamaan miljoonapalkkaisen motivaatioselittelijän elämää, ne auttavat ihan varmasti myös sinua. Enkä nyt edes lähde purkamaan herra presidentin hyvän mielen lauseita, joilla pitäisi saada nuoret takaisin tasapainottelemaan elämänviivalla. Nehän ovat jo kansan keskuudessa täysi vitsi.

Turhaa aikaa omaavan kotiäidin tai elämänmuutoksen kokeneen alkoholistin väsäämä kirjasarja elämää parantavista iskulauseista ei välttämättä ole pelkästään ärsyttävä vaan myös haitallinen. Yhteiskunta on jatkuvasti individualisoitunut paitsi yksilön menestyksen myös epäonnistumisten suhteen. Enää ei nähdä, että ihminen on työtön, koska töitä ei ole, vaan että ihminen on työtön, koska ihminen on epäkelpo. Höpönlöpön parempaa elämää lupaavat kirjaset vain lisäävät sitä leimaa, jota ihminen kantaa syrjäytymisensä kynnyksellä. Kirjat väittävät niin kyseessä olevalle tyypille kuin ympäröivälle yhteisöllekin, että muutoksen voit tehdä Vain Henkilö Itse ja Sinä Itse Olet Vastuussa Itsellesi. Tällainen ajattelutapa helposti nostaa kynnystä esimerkiksi terapiaan tai muuhun hoitoon hakeutumisessa, kun ajatellaan että mikään muu ei auta kuin omien ajatusten muuttaminen.

Enkä nyt sano, etteivätkö ne kirjat auttaisi jotakuta. Kyllähän placebolääkkeetkin parantavat ties mitä liikavarpaita, kun tarpeeksi uskoo. Mutta ei se silti vähennä oppaiden ärsyttävyyttä. Tässä kaikille vielä oikein Hyviä elämänohjeita ja inspiroivia lauseita. Muuta elämäsi jo tänään!