lauantai 16. marraskuuta 2013

Parempi olisi vaan pysyä kotona.

Kävimme tänään Teekkarin kanssa nauttimassa intialaisesta buffetista paikassa, jossa ruoka on erinomaista. Viime kerralla ravintolan viereiseen pöytään parkkeerasi kolmen raavaan herrasmiehen seurue, ja menosta päätellen yksi jos toinenki napanderi oli napsittu. Onneksi olimme silloin jo aterian loppupuolella ja karkasimme paikalta kun yhden herran mahan sijoittuminen pöydän ja tuolin väliin tuotti siinä määrin ongelmia että lautasetkin meinasivat kaatua.

Tällä kertaa onnistuimme sijoittumaan niin stereotyyppisen seurueen viereen, että tuntui kuin olisimme olleet jossain sketsissä. Kyseessä oli siis 35-50-vuotiaiden porukka, jolla oli paljon juteltavaa, mutta ei juurikaan sanottavaa. 

Eräs herroista oli jokseenkin ylimielinen, ja oli selkeästi käynyt ainakin kaksi kertaa aikaisemmin intialaisessa ja oli tietysti ekspertti siis sen suhteen. Setä päästelikin sellaista knoppitietoa ruuasta, että rouvien sukat vain pyörivät jalassa. Esimerkiksi "siis tää lassi vie tosi hyvin sen tulisuuden edgen pois" ja tarjoilijalle "oletettavasti teillähän ON sitä jugurttikastiketta myös". Hän ei osannut silti millään päättää, mitä söisi, vaan ensin otettiin buffetti, tai no ei sittenkään, katsotaanpas vielä sitä listaa, tai ehkä sittenkin otan sen buffetin. Se oli hyvin performatiivista. Hän kuulosti olevan oikeassa paitsi intialaisessa ruuassa, myös töissä, lomamatkoissa ja elämässä.

Tällainen douche-maailmantietäjä ei olisi tietenkään ollut elementissään ilman omaa fanilaumaansa, joka ei olisi ihastuksissaan jokaisesta itsestäänselvyydestä, jonka hän aivopieraisee suustaan. Tasaisin väliajoin kuului sellainen kovaääninen kalkatus, kun rouvat olivat oikein otettuja tiedosta, että herra on sentään käynyt joskus kiinalaisessakin ja että kannattaa ottaa mietoa, jos ei pidä tulisesta ruuasta.

Seurueen kruunasi suoraa huutoa kiljuva vauva.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti