Vaihtoehtoista historianopiskelua part III.

Olinpas taas maailmanhistoriakurssilla. Sillä kuuluisalla, kyllä. Tänään kuitenkin arvoisa dosentti veti pisteet hihaansa, hän onnistui kertomaan vain yhden huonon vitsin Suomi24.fi:stä, liittyen hyvin kaukaahaetusti 1700-luvun Ranskaan. Se tietysti nauratti yleisöä ihan huikeasti.

Hän kertoi kuitenkin myös viihdyttävän tarinan Edinburghista, jonka aikana jopa allekirjoittanut naurahti! Eli tänään luennoitsija onnistui tyynnyttämään tämän kyynikon. Pointsit ja peukkua kiinnostavalle luennolle!

Samaa ei valitettavasti voi sanoa kanssaopiskelijoistani. Kerrankin kun viitsii kuunnella luennoitsijaa ja oikeasti nauttii kuulemastaan, sen pilaavat jotkut ääliöt, joiden on pakko sanoa typeriä kommentteja sitä mukaa kun niitä pälkähtää mieleen. Luennoitsija kuvaili, miten voisi kärjistäen kutsua 1700-lukua Ranskan vuosisadaksi, kun taas 1800-lukua Iso-Britannian. Hän sanoi myös että mikä taasen on 2000-luvun suurvalta ja menestyksen mittari (as in aika jota elämme), ei voida vielä sanoa, kattellaan tossa vuosisadan päätteeksi, että kuka voitti. Tässä vaiheessa eräs valopää sanoo että miten olisi Kiina ja toinen sanoo että EU. Onneksi joku muukin alkoi nauraa, muuten olisi hävettänyt.

At first I was like

Paras väläytys tältä samalta EU-tyypiltä oli kuitenkin kommentti keskusteltaessa orjakaupasta. "Siis nyt kun Afrikassa soditaan koko ajan, niin miten nämä erilaiset Afrikan kansat ovat voineet sitten tehdä yhteistyötä niin hyvin orjaplantaaseilla?"

But then this happened.

Hervannan kunta.

Hervanta. Tuo betonilähiö, teekkareiden mekka, harmaiden palikkatalojen luvattu maa. Sinne kun joskus päätyy, ei tietä löydä pois. Kaikki "palvelut" ovat siellä, eli Kela, työkkäri ja Duo. Miksipä siis siirtyisi sieltä Tampereen keskustaan, kun kerran voi rauhassa syrjäytyä Mikontalon kellarikerroksessa.

Alkulöpinöiden jälkeen tuleekin se tarinan twisti. Nöyrä bloginpitäjänne, eli minä, olen myös asunut Hervannan synkeän taivaan alla, taistellut alkuasukkaita vastaan, vaaroja uhmaten odottanut bussipysäkillä tietä vapauteen, vältellyt pultsarien katsekontaktia Duossa ja kerran juossut karkuun sutta (olen kuullut väitteen, että se olisi ollut kettu, ja pelännyt minua vähintään yhtä paljon kuin minä sitä, mutta en ole vielä uskonut sitä). Enkä ole pelkästään kerran erehdyksissäni tuhrannut nimeäni vuokrasopimukseen Pirun kanssa, vaan olen asunut peräti kahdesti Herwoodin pimeiden polkujen varrella! Mitä ihmettä on päässäni liikkunut? Ensimmäinen kerta oli briiffi väliaikaisasunto, kun kämppis lähti pikailmoituksella Helsinkiin ja piti saada jostain katto pään päälle. Silloin osoitteena oli Opiskelijankatu, eikä se tuntunut mielestäni sen kummoiselta, busseja kulki hyvin, teekkarinaapurit grillasivat pihalla ja linnut lauloivat. Tosin kämpässä olin ehkä sen 1/5 kesästä, kun tein paljon kulttuurihommia ja muutenkin elämä oli jokseenkin hektistä. Ah, voi noita aikoja.

Suolijärvi.

Toisella kertaa oli ihan oma asunto ja parisuhde ja kissa ja sen sellaista. Naapurin oveen käytiin piirtämässä X (epäiltiin, että se tullaan murhaamaan seuraavana yönä ja tuo oli vain merkki siitä, missä murhattava asui), yläkerran pentu kirjoitti seinäämme jotain jumalasta ja sen kämmenestä, talomme päätyhuoneiston ullakko paloi, joku pappa ammuskeli siinä pysäkillä, josta lähdin aina töihin jne. Siitäkin on jäänyt hyvin kauniita muistoja. Mitä nyt huoltomies tulee omilla avaimillaan kysymättä sisään ja uskovaiset tytöt kertovat minulle mitä raamattu opettaa avioliitosta. Olen harkinnut projektia, jossa hankkisimme muiden Hervanta-survivoreiden kanssa sellaiset paidat, joissa lukee "Muutin pois Hervannasta" tai "I survived Hervanta". 

Ahvenisjärvi.

Noh, ne ajat ovat jääneet taakse ja nykyään olen onnellinen Tampereen keskusta-asukki. Toki lauantaiyönä joku oli (kännissä) kaatanut kokikset rappukäytävään, johon toinen naapuri oli laittanut lapun, jossa luki "Korjaa pissasi pois", mutta silti, kyllä tämä aina Hervannan voittaa! 

Mutta. Aina on se mutta. Teekkaritoverini asuu tietysti Hervannassa. Mitenkä muutenkaan. Eli tasapuolisuuden vuoksi sinnekin on siis joskus pakko mennä. Alussa, kun Teekkari yritti vielä tehdä minuun vaikutuksen, hän aina nouti kiiltävällä Opelillaan tytön mukaansa. Olin unohtanut Hervannan bussien autuuden parin vuoden keskustaihmisyyden aikana, ja autokyydeillä vieteltiin uskomaan että myös Hervannan valtaväylän takana oli älyllistä elämää. Minut valheellisesti tuuditettiin siihen tunteeseen, että ei se nyt ole niin kamalaa että toinen puolisko asuu siellä jossain kaatopaikalla. Karu arki lipui kuitenkin vääjäämättä päin takaraivoa. Minuun ei ilmeisesti tarvitse enää tehdä niin suurta vaikutusta (ilmeisesti tässä luotetaan jo tottumukseen ja mukavuudenhaluun) joten saan kulkea ihan itse kyseisen herran kämpille. Okei, kerran eräs tyylikkäästi pukeutunut mieshenkilö sanoi minulle astuessani Hervannan bussista ulos että minulla on kiva hansikas. Se oli miellyttävää. Toisin kuin eilen. Tulin helvetillisen iltavuoron jälkeen töistä ja hyppäsin tupaten täynnä olevaan bussiin nro 13. About yliopistonkadulla, eli siis matkan alkupäässä, joku herrasmies päättää sitten tyhjentää vatsalaukkunsa sisällön bussin lattialle. Ja kuten vierustoverini kuvaili, "ei ollut mitään kaunista", eli jäbä ei tyytynyt vain lievään yököttelyyn, vaan sitä jatkui koko matkan. Bussin takaosasta lähti joukkopako etuosastoon, koska haju oli lievästi sanottuna hirvittävä. Tyyppi istui sitten loppujen lopuksi yksin bussin takaosassa omassa oksennuksessaan, samalla kun etuosa on pakkautunut nenästään kiinni pitelevistä ihmisistä. Tuollaiset hetket ovat niitä, jolloin olen onnellinen, että asun kävelymatkan päässä Keskustorilta. 

Sateenkaaren päästä löytyy Hervanta.

Muumien maailma

Tämä teksti on julmasti varastettu toisesta blogistani, mutta koska täällä on enemmän lukijoita, aion julkaista sen nyt uudestaan. Sori. 

Pienenä katsoimme sisarusteni kanssa paljon Muumeja. Muistan edelleen ulkoa joitakin fraaseja ja vuorosanoja jaksoista, ääniä ja kuvia. On niitä nauhoitettuja VHS:iä sen verran tullut kulutettua. (Voi kultainen 90-luku.)

Joitakin hetkiä sitten onnistuin kuluttamaan aikaani Muumilaakson asukkien parissa, koska niitä pääsi tai pääsee katsomaan Yle Areenalta, mikä on aika siistiä. Eräänä iltana vain tylsyyksissäni aloin niitä katsoa, ja hupsista, tulikin kahlattua huolella suurimman osan läpi. Niitä uusimpia, joissa on esimerkiksi aikamatkustusta, en jaksanut enää katsoa, oli sen verran animesilmiä ja huonoja efektejä, etten halunnut rikkoa kauniita lapsuusmuistojani niiden vuoksi. Niissä vanhoissa ja tutuissa kuitenkin mörkö oli edelleen pelottava ja Pikku Myy hauska ja Nipsu tyhmä. Aivan kuten pienenä kategorisoitiin mahdollisimman yksinkertaisiin lokeroihin kaikki tunteet. Kiva - tyhmä - pelottava. Nipsu on kyllä hahmona jokseenkin ärsyttävä. Pelkuri, ahne ja typerys. Sori vaan siskolle, jonka lempparipehmolelu oli Nipsu.

Ajattelin nostaa pari ajatustani esille, jotka nousivat Muumiviikonloppuni aikana. Taikatalven luettuani Muumit ovat näyttäytyneet täysin eri valossa kuin televisiosarjassa, jossa kaikki on opettavaista ja kivaa. Suosittelen kaikille Taikatalvea, se on hyvä kirja. Ei yhtään höttöä kuin tv-sarja.

Muumipeikko on homo- tai ainakin bi-seksuaali. Hänellä on riippuvuussuhde parhaaseen "ystäväänsä" Nuuskamuikkuseen, joka on sitoutumishaluton ja roikuttaa Muumipeikkoa alisteisessa suhteessa. Suhde ei ole tasaväkinen. Kenties Muumipeikolla on vaikeuksia olla sinut seksuaalisuutensa kanssa, joten hän heilastelee Niiskuneidin kanssa, joka taas edustaa juuri sitä, mitä maailman feministit toivoisivat, etteivät naishahmot edustaisi. Muumilaakso on muutenkin ällöttävän heteronormatiivinen. Muumipappa päättää aina Muumimamman puolesta kaiken, elättää perheen ja on ns. perheen pää. Niisku pitää huolta Niiskuneidistä, jota hän kuitenkin pääsääntöisesti dissaa ja pitää tyhmempänä. Niiskuneiti näytetään turhamaisena ja lapsellisena.

Pikku Myy taas edustaa epätoivottua naisellisuutta, ja häneen viitataankin pahanilkisenä ja negatiivisena hahmona. Vastakohtana on sisarensa Mymmeli, joka on rooliodotusten mukaisesti herkkä ja rauhallinen ja pitää siivoamisesta. Hänet "palkitaan" suhteella Poliisimestariin, kun taas Myy on heilaton.

Muumitarinoissa on kuitenkin ilahduttavasti löydettävissä myös viiltävää ironiaa, joka saa nauramaan yhä uudelleen. Taiteilijoita Muumilaaksossa -jaksossa taiteilijat ovat ylimielisiä ja stereotyyppisiä ja sanovat mm. "Lahjakkuuteni suorastaan pelottaa minua". Repesin aika kovaa siinä. Sellaisiahan taiteiliat (huomaa ii jiin tilalla) ovat.

Voihan väsymys.

Toisia ihmisiä ei vain ole luotu aamuihmisiksi. Miksi kielikeskuksen kurssit ovat aina niin epäinhimilliseen aikaan?

Vaihtoehtoista historianopiskelua osa II.

Olin jälleen maailmanhistoriakurssilla, josta ensiavautumiseni on tällä hetkellä suosituin postaukseni. Tänään kurssilla keskusteltiin taas siitä, miten yliopisto-opiskelijat ovat laiskoja ja saamattomia, lapsellisia ja oikeastaan aika turhia muutenkin. Tai siis ei keskusteltu, dialogia ei käyty, vaan tämä asia kerrottiin meille

Luento alkoi siitä miten arvoisa dosentti luki ääneen erään vaihto-oppilaan kirjoituksen suomalaisista ammattikorkeakouluopiskelijoista ja siitä, miten paskoja he ovat. En todellakaan tiedä miten kirjoitus liittyi luennon aiheisiin eli löytöretkiin 1500-luvulla, mutta koska edessä häärivä heppu oli luentosalin kovin auktoriteetti, niin uskoin kaiken, enkä pyöritellyt yhtään silmiäni. 

Suoritustavat vilahtivat taas kalvolla (!!!), mutta mainintaa ei tullut, että tulisiko ensimmäisen luennon tehtävä palauttaa suorituksen saamiseksi vai nou. Kysymys liittyi siis maakeskeiseen maailmankuvaan, mutta en vieläkään tiedä että mikä oli oikeasti se tehtävänanto, vaikka vastauskin annettiin tänään luennolla. 

Onneksi olin saanut hekatilta uhkauksista huolimatta sähköpostiini vastauksen, että suoritus ei jää kiinni siitä. Myös eräs karhunhalaajan näköinen setämies kävi kysymässä asiaa herra dosentilta, ja sai samantyylisen vastauksen. En itsekään olisi sille hepulle sanonut kieltävää sanaa tai antanut vääräntyyppistä katsetta, oli se sen verta karpaasi. Lähti vielä toihin kesken luennon, varmaan painimaan krokotiilien kanssa tai jotain. 

Luennon alussa eräs avoimen yliopiston opiskelija kävi kysymässä, että tarkoittaako luentokertaus samaa kuin tentti. Kiitos ja hei.

Liikun ja nautin elämästä.

Syrjäydyin tänään Juveneksella kun menin syömään vasta neljän jälkeen, eli opiskelijatoverini olivat siirtyneet jo ruokalasta ikuisuuteen kauan (ehkä tuntia) ennen. Syöminen yksin yliopiston ravintolassa on jotenkin synkkää aina, vaikka ei olisikaan yksinäinen oikeasti. Suurin osa yksinsyöjistä räpläsi älyluuriaan tai luki jotakin. Olen joskus harkinnut sellaista tutustumispöytää, johon voisi kaikki yksinsyöjät kokoontua ja jutella keskenään. 

Syynä syrjäytymiseeni ja myöhäiseen lounaaseen oli Atalpan kuntotanssitunti, jonne menin katsastelemaan meininkiä. Olen tanssinut useamman vuoden joskus hurjassa nuoruudessani, joten perusaerobicpeppuvatsanostajalkaahep -tunnit tuntuvat jotenkin niin tylsiltä, että olin ihan jee-meiningeissä menossa tanssimaan. Odotukseni kuitenkin lässähtivät kuin märkä rätti lattialle viimeisenä kesäduunipäivänä siivoojana. 

Tunti oli tanssin ja aerobicin välimaastoa, eli ei tarpeeksi kumpaakaan, jotta olisi ollut miellyttävää. Ohjeet olivat luokkaa "ja sasee tai laukka-askel tai jokin" ja "nyt rynkyttää". Jälkimmäisen kohdalla teki mieli huutaa että anteeksi mitä. Kuulemma jokaiseen tuntiin kuuluu vähän rynkytystä. Se oli ilmeisesti jotain sellaista, mihin mikään ruumiini osa ei tahdo soveltua, ainakin olkapää vihlaisi aika paljon. 

Lempihuutoni oli käsky "ja sivulle!", joka ei mitenkään viitannut siihen, miten sinne sivulle mennään ja montako askelta. Lähdenkö tästä laukkaamaan vai teenkö kenties askel-viereen? Päätä alkoi särkeä jo kymmenen minuutin jälkeen kun piti ilman silmälaseja tihrustella minne päin se ohjaaja taas koipiaan viskoo ja sojottavatko kädet kenties kattoon vai kaakkoon. Note to self: ryhmäliikunta ei auta päänsärkyyn, päinvastoin. 

Olin sitten eturivissä, koska olen tällainen vajaanäköinen. Tajusin vasta kun piti vatkata itsensä kerran ympäri että takanani oli kasa muitakin jumppailijoita, joilla oli ihan yhtä paljon vaikeuksia saada selvyyttä liikesarjojen kryptisyydestä kuin allekirjoittaneella. Heti tuli parempi mieli, ajattelin jo että mihin rinnakkaisuniversumiin rytmitajuni on kadonnut. 

Ohjaaja myös aloitti tunnin kaksikielisenä, mutta siihen alkuun se sitten jäi. Tosin en kyllä usko että kielellä oli mitään vaikutusta ohjeiden ymmärtämiseen, tietääkseni puhuimme samaa kieltä. Ei kyllä alkanut ihan nappiin tämä urheiluviikkoni. Huomenna siitten uusi yritys.

Vielä kommentti historianopiskelusta.

Lähetin sähköpostia Maailmanhistoria -kurssin vetäjälle, jonka osoite lukee Opetusohjelmassa. Kysymys koski ensimmäisellä kerralla saatua tehtävää, johon ei ole olemassa ohjeistusta. Vastauksena tuli tällainen maili:

"Tampereen yliopiston s-postiosoite ei ole enää käytössäni ja siihen
lähetetyt viestit eivät tavoita minua.

Jos asiasi on tärkeä, voit lähettää sen osoitteeseen:

hekatti miukumauku jahuu pointzi seeooäm

Caawa yequttaa spämmääjiä; vixu hoxaa yuyun tai chekkaa somesta."


En tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.

Koettelemuksia ensimmäisen maailman tapaan.

Tänään aamuni alkoi sillä kun sain kuulla vierustoverilta että "ihan kuin deekua suutelisi". Kyseinen lause ei voi tarkoittaa mitään muuta kuin että eilisissä HOT-tupareissa oli tarpeeksi hauskaa. JP yritti perustaa yrityksen jokaisen vieraan kanssa, kämppiksensä ei juonut, koska aikoi juosta sellaiset kevyet 15 kilometriä seuraavana päivänä. Siis ulkona oli informaation saapuessa allekirjoittaneen korviin rapiat -25 astetta pakkasta, joten saatoin hitusen epäillä keskustelukumppanini mielenterveyttä, mutta kaikenlaisia hulluja tähän maailmaan mahtuu. Keskustelunaiheina olivat mm. reptiliaanit, alienit ja lapsuuden piirretyt. Kakku oli hyvää ja booli vahvaa. Eli täydellisen tupari-illan ainekset olivat taskussa.

Mutta voih, miten kaipasinkaan kivuutta ja naurua, kun on viikkoni ollut kärsimyksiä täynnänsä! YTHS ei ole yrityksistään huolimatta osannut kertoa, mikä on käsieni ongelma ja miksi joudun käyttämään kumihanskoja tiskatessani. Hukkasin myös vaaleanpunaisista hanskoista toisen, joten nyt joudun käyttämään niitä peruskeltaisia kumikäsineitä. Voi tätä kurjuutta! Tämän viikon jouduin kulkemaan Koskiklinikan ja YTHS:n väliä allergiatesteissä vain saadakseni kuulla että ei tälle nyt vaan voi mitään. Kesällä ehkä helpottaa, tai sitten ei, voi olla että joskus kädet paranevat tai sitten ei, ehkä tulee maailmanloppu ja ehkä helvetti jäätyy ja Siperia sulaa. Yhtä varmaa kuin pendolinon saapuminen ajallaan. 

Ilmastonmuutos muistutti taas itsestään heittämällä eiliseksi sen -25 astetta pakkasta ja Suomi parahti. Eihän sellainen reilu -20 olisi pakkanen eikä mikään, jos olisi tasaista kylmyyttä, niin että siihen ehtisi tottua. Mutta e-hei, ulkona saattaa olla seuraavana aamuna mitä tahansa plusykkösen ja miinus kakskymppisen väliltä. Siispä kiskoin päälleni lampaanturkillisen verran tavaraa, mutta koska universumin mielestä viikkoni ei ole ollut tarpeeksi ärsyttävä, vetäisin talvisaappaistani vetskarin rikki kiskoessani niitä villasukkien päälle. Eipä siinä muu auttanut kuin kaivaa kaapista uskolliset maiharini, jotka ovat olleet varpasviluisen tytön kumppanina jo 90-luvulta lähtien. 

Odottaessa lääkäriä voi vaikka kuvata omia varpaita.

Maihareissa on teräskärjet, joten ne ovat pikkuisen painavammat kuin saapikkaani, ja jalkaparkani joutuivatkin kovaan koetukseen kun kävelimme kreba-poppoon kanssa Kalevasta keskustaan viime yönä.  Koska teräskärjet eivät yksinään riitä tuomaan katujen kasvatti -uskottavuutta, niissä on myös liian lyhyet nauhat, joten kengänkieli lerpattaa skinimäisesti kävellessä. Tuli mieleen ne kauniit muistot teini-ikäisyydestä milleniumin kynnyksellä, kun maihareillani kovistelin Rauman karuja katuja. 

Tänään kävin sitten ostamassa mummoystävällisemmät talvipopot Koskikeskuksesta. Koskarissa on jostain syystä aina ihan tajuton välimeri-ilmasto, ei kovinkaan paljon tee mieli jäädä pitkäksi aikaa shopahtamaan kun pitää repiä puolet kledjuista päältään pois jo tuulikaapissa. En tajua miksi siellä pitää olla kuuma kuin turkkilaisen ahterissa, eikö olisi energiatehokkaampaa pitää yllä lievää viileyttä niinkin isossa rakennuksessa? 

Koska olen muodin edelläkävijä, tyyli-ikoni ja innovatiivinen vaateharrastelija, aion lisätä tähän kuvan uusista kengistäni, jotta kaikki wannabe-tyylikkäät voivat kopioida rajoja rikkovaa kekseliäisyyttäni. Ei hipstereille!  

The world really has gone crazy!

Todellakin lifestyle-blogini alkoi saada heti uskottavuutta kun pistin vähän vaatekuvia. Kohta keikistelenkin uusissa bikineissäni ja laitan ensikäden infoa uusista meikkiostoksistani tänne. Totally fabulous. Ei nyt. Muotiblogit ovat tärkeitä. Oikeasti. 

Koettelemusten viikko huipentuu sunnuntain aamuvuoroon, jonka otin silkkaa armeliaisuuttani ja hyväntahtoisuuttani, koska työkaveri halusi päästä pämppäämään. Hyvä ihminen -pisteeni nousivat ihan uusiin ulottuvuuksiin ja taivaspaikka on taas vahvistettu. 

Astianpesukone vai iPad?

Opiskelijabileet senkun kasautuvat ja kaikkialla pitäisi taas olla. On se kumma juttu, että yhdelle illalle lätkäistään kaikki pippalot ja zembalo-kissanristiäiset, mutta sitten kun on kerrankin vapaa lauantai-ilta, kämpille saapuu kolme tyyppiä juomaan koko boolikulhon tyhjäksi ja eikä siitä seuraa muuta kuin että ilta päättyy Ruman tanssilattialle huikeisiin tanssimuuvsseihin järjettömän tekno-dubstep-räppi-reggaen tahdissa. 

Tänään tosin kävin nopeasti bileissä ja saavuin ajoissa kotiin, koska noh, Vanha Domus on niin nähty, siellä palelevat varpaat ja muu kroppa on kuin Pyynikin hiekkarannalla (en viittaa seksikkyyteen vaan Domuksen trooppiseen ilmastoon), vessaan on yhtä pitkä jono kuin Tivoliin perjantai-iltana ja kaikki ovat kännissä tai muuten vaan ärsyttäviä. Saattaa olla että vanhempana opiskelijana alkaa arvostaa oman sängyn pehmeyttä joskus enempi kuin vaellusretkeä Kalevan tummille kujille -15 asteen pakkasessa. Ehkä vain pitäisi myöntää, että olen ikääntynyt ja tylsä. 

Kuitenkin sosiaalitieteilijöiden (eritoten sosiologien, sorppe vaan kaikille muille) bileissä on eräs paras aspekti, jota ei löydy niin väkevänä kulttuurisena riittinä toisista vertaisryhmistäni, nimittäin äärimmäisen tiukat väittelyt täysin turhista asioista. Tämän iltainen lyhyt, mutta sitäkin väkevämpi keskustelu käytiin siitä, kumpi on turhempi (tai tarpeellisempi), astianpesukone vai iPad. Sillä loppujen lopuksi (tai alkujen aluksi, mikä ihmeen fraasi tuokin nyt on olevinaan) molemmat ovat turhia suuressa mittakaavassa: astiat voidaan tiskata myös käsin ja iPad on vain hävettävän kallis lelu. Astianpesukone voitti, koska se on tarpeellisempi tulevaisuudessa, jolloin ehkä jokunen meistä asunee taloudessa, jossa saattaisi olla useampi ihminen, ehkä jopa elämänkumppanin tapainen otus.

Väittelyn tulos tai oikeastaan aihekaan ei ole kovin tärkeä, vaan se, että miltei mistä tahansa aiheesta voimme vääntää juttua, joka saa nauramaan niin että päätä särkee. Upeaa.

Sain myös uuden lempinimen vanhan tutun "ice queenin" jatkoksi: Tyly ämmä ja ilkeä täti. Nämä sain koska sanoin eräälle fuksipojalle, että kengät pitää ottaa pois. Lievää viittausta saattaa olla myös taannoiseen kahvikuppikommenttiini, joka on voitu tulkita ilkeämielisenä, mutta joka on suurelta osin väärinymmärretty ystävällismielinen huomautus.

Ice Queenin tarina lähtee yllättäen Sakesta, joka antoi sen minulle hurjalla risteilyllä takavuosina, jolloin kuuleman mukaan otin erään pojan sydämen hänen rinnastaan, jäädytin sen ja heitin Itämereen. Mikäpä siinä, voinkin lopettaa lainaamalla tylysti itseäni:

"Jos Sakke ei ole antanut sinulle lempinimeä, et ole todella elänyt."

Vaihtoehtoista historianopiskelua.

Tänään opin vaihtoehtohistorian ja vaihtoehtoisen historian eron, sen että wikipedia on perberistä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä berberien kanssa, ja että yliopisto-opiskelijoita (varsinkin historiansellaisia) naurattavat Big Brother -vitsit. Jälkimmäinen siitä huolimatta että luennoitsija solvasi läsnäolijoita teinipelleiksi, jotka eivät tajua että yliopisto ei ole koulu. Tai ehkä asiaa ei vain ymmärretty siten yleisesti. Eräs nimeltämainitsematon sosiologian opiskelija (minä yritin kysyä että mitä ensimmäisellä kerralla oli tapahtunut) yritti ottaa kontaktia vieressä istuvaan kikkarapääblondiin, joka söi dieettipatukkaa. Ei onnistunut.

Kurssin suorituksen ohjeistus on kauniisti sanottuna hepreaa, rumemmin sanottuna ihan syvältä. "Ope" antaa mielivaltaisia tehtäviä, joita pitää suorittaa, ja jos on poissa, eikä ole ystäviä (tästäkin oli kivaa heittää luennoitsijan toimesta huulta, koska yksinäisyyshän EI MISSÄÄN NIMESSÄ ole yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa minkäänasteinen ongelma), kotitehtävistä on mahdotonta saada jälkikäteen mitään ohjeistusta.  Itsehän en saanut luennolla ystäviä, koska blondi ja dieettipatukka. 

Luennoitsija rajasi itsensä ulos kaikesta vastuusta ja heitti vain läpänderiä edessä (sanoi esimerkiksi kivoja trendisanoja kuten "nuub" ja "runescape"), ja voi että, meillä kaikilla oli niin mukavaa. Onneksi kuitenkin tuli hyvin selkeästi ja pitkästi selitettyä miten tärkeää on kirjoittaa kirjoitelma kielellisesti oikein. Kiitän siitä, hieman kyynisesti tosin. Pituudesta tai näkökulmasta ei ollut ohjeistusta. Kuka sellaista nyt kaipaisikaan?

Ainiin, ja tenttipäiviä on vain yksi, ei uusintoja. Joten jos jäät auton alle varttia ennen, paska homma.

Maanantai.

Maanantai ja armas viikkoni alkoi sillä, että raahauduin (eli pummin kyydin, muah) yliopistolle kello kahdeksan, jotta ehdin syömään aamiaisen ennen englannin tuntia. 

Noh, Sodexo aukeaa nykyään vasta klo 8:30 ja aamiainenkin on muuttunut sämpylä+kananmuna+kahvi+puurosta pelkäksi puuroksi. Kiusallani menin sitten Minervaan ja ostin 4 euron sämpylän. Boomarihintainen leipänen ei kyllä kauaa jaksanut mieltä lämmittää kun selvisi, että enkun kurssi, jonne olin menossa, ei oikeastaan ollutkaan sellainen joka kannattaisi käydä. Menin sitten "lukemaan" hetkeksi, eli olin kännykällä Facebookissa.

Oujea, jos viikko alkaa näinkin reippahasti niin mitäköhän on vielä odotettavissa?

P.S. onko pakko tulla yliopiston tietokoneluokkaan kuiskimaan kaverin kanssa? Hankkikaa läppäri ja menkää vaikka Telakalle bisselle samalla kun teette ryhmätyötä. Häiriintyisin tuosta kuisku-kikattelusta, jos olisin tekemässä jotain järkevää, kuten esimerkiksi kandia. En ole, mutta voisin ihan hyvin olla! Joten hys!

Jul!

Siivosin tänään joulun rojut pois nurkista pyörimästä. Tai no, eivät ne nyt kirjaimellisesti missään pyörineet, kunhan tönöttivät uskollisesti siinä mihin olin ne törkännyt joulukuun alussa. 

Salli-koiran ensimmäinen joulu vuonna 2008 ja eräs lempparijoulukuvistani.

Yleensä ihmiset siivoavat ennen joulua kunnolla, mutta minulle on jostain syystä tullut tavaksi siivota kämppä lattiasta katonrajaan (koska eihän katossa nyt mitään ole) joulun jälkeen. Tämä saattaa aiheutua siitä, että olen yleensä ennen joulua joko paljon töissä tai paljon kuumeessa, joten joulusiivous on pintapuolinen sutaisu. Toinen syy on se, että en ole koskaan viettänyt joulua muualla kuin kotikotona as in porukoilla vaikka ikä läheneekin uhkaavasti kolmeakymppiä. 

Joulu 2012 meni kuten muutkin. "Muksut" valuivat ympäri Suomen kotitalon nurkkiin pyörimään vanhempien iloksi ja kauhuksi. Aattona katsottiin Lumiukko ja Joulurauhan julistus. Parina päivänä syötiin talon jääkaapit tyhjäksi ja halausten saattelemana viimeinenkin lintu karkasi taas maailman tuuliin. Joulussa on kuitenkin omasta mielestäni aina jotain pientä taikaa, ja aion jatkaa ristiretkeäni joulumielen tuomisessa kaikille niin kauan kuin pystyn. Aloitin joulukorttien väsäämisen jo heti muutettuani pois kotoa, mutta ensimmäisissä oli ehkä hitusen aistittavissa 20-vuotiaan ihmisen mielenlaatu, niistä suurin osa oli mustia ja joissa luki "hyvää uskonnollisesti sävyttynyttä juhlapäivää". Tätä nykyä korteissa lukee konservatiivisesti "hyvää joulua" ja kuvissa on tonttuja ja enkeleitä ja kultareunuksia. 

Onnistuin saamaan jopa erään teekkarin (myöhemmin käytän nimitystä Teekkari) pistämään jouluvalot parvekkeelle ensimmäistä kertaa ikinä! Jos tuo ei kuulu ansioluetteloon niin ei mikään. Teekkari myös ihan itse kävi ostamassa Joulutähden (niinkuin sellaisen kukkasen) ja oli tosi onnessaan siitä, että hänellä on nyt joulukukka. Harmi vaan että piti ostaa se Lidlistä, jossa niitä ei tietenkään pakata, joten kukkaparka paleltui matkalla ja sen koko loppuelämä on ollut pelkkää kärsimystä. Se jäbä ei varmaan enää koskaan osta kukkia itselleen. Oh the irony!

Tumpelo-nallelle neuloin tonttulakin.

Kuvassa oleva nalle oli synttärilahja Teekkarille.

Olen kerännyt itselleni joulukoristeita toisesta omasta kämpästäni lähtien, eli joulukuusta 2004. Se alkoi siitä, että opiskelutoverini, sanotaanko vaikka Lonska, sanoi, että nyt tuli mainosroskapostin (sellaisen joka tungetaan postiluukusta, ei sähköpostiin) mukana kuponki, jolla Jyskistä saa ILMAISEKSI poro-pehmolelun. Noh, taloudellisesti järkevinä ihmisinä otimme siis luentojen jälkeen kyydin lähimpään kaupunkiin, josta senniminen putiikki löytyy ja eikon kupongit tiskiin. Kaksosporot saivat nimekseen Rudolph ja kunnian olla ensimmäiset joulukoristeet ikinä. Samalla reissulla löysimme myös alennuslaarista piskuiset muovijoulukuuset, koristehelmet ja pieniä joulupalloja oksille. Onneksi olimme myös katsoneet juna-aikataulut väärin, joten kolmen tunnin rautatieasemalla odottelun sijaan kävimme hakemassa hyvällä omalla tunnolla sikspäkit olutta. Ensimmäiset korkattiin miehekkäästi puistonpenkin avulla.

Joka vuosi siitä lähtien kartutin joulukoristevarastoani. Harmi vaan että epämäärinen joulukassini on kadonnut jossain muutossa, joten olen joutunut tekemään uusia sijoituksia. Toivottavasti joskus kohtaan koristeeni vielä uudelleen.

Kotipaikkakunnallakin oli joskus pakkasjoulu. Kuvassa noin -27 astetta jouluaattona.

Pieni mäkistartti kuvin.

Joku tyyppi on kaiketi joskus sanonut että kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. En ole ihan sataprosenttisesti samaa mieltä, mutta ajattelin että voisi ottaa varaslähdön blogaamiseen pistämällä muutaman kuvan ympäröivästä maailmastani. Oikeasti teen sen siksi, että ketään ei vain yksinkertaisesti kiinnosta lukea kuivakkaa tekstiä jostain random pällistä, joka vain tykkää turista itsestään. So there.

Kisu Riikan synkeillä kaduilla

Vesi yllätti suihkulähteen.

Yövuoromaisemaa sunnuntaiaamuna.

Vapaa Nekala 2012. Hippejä, punkkareita ja "päälava".

Yöllinen ja katoavainen taideteos.

Tällaista maailmaa taltioin ympäriltäni. Kertooko se siis maailmasta vai minusta?

Aloittamisen elkeitä.

Heipsis.

Olen eräs tyyppi, joka on vähän tykästynyt kaikenlaisiin typeriin ja hyödyttömiin asioihin. Yksi näistä on kirjoittaminen ja blogin aloitus onkin pyörinyt päänsärkyisen mielen perukoilla jo useamman vuoden ajan. Blogeja olen yrittänyt aloittaa jo useamman, mutta ne ovat olleet aiheellisia, joten olen kyllästynyt sellaiseen yllättävän nopeasti. Täten päätin herran vuonna 2013 aloittaa täysin aiheettoman blogin. Jos tätä jaksan päivittää edes kerran kuukaudessa vuoden ajan, sallin itselleni jotain älyttömän kivaa tammikuussa 2014.

Tätä ei kenenkään tarvitse lukea, sen sanon nyt jo niin kauniisti kuin jotakin osaan. Sisällön en lupaa olevan hauskaa tai kiinnostavaa tai oikeastaan yhtään mitään. Luon itselleni vain kanavan, jota kautta pääsen purkamaan kaikenmaailman emootiot, joita nyt kirjoittamalla pystyy purkamaan. Tiedä häntä, paljonko sellaisia onkaan. Se jääkööt siis nähtäväksi.

Kiitos ja anteeksi.