Vappujekkuiluja sosiaalitieteilijän tapaan.

Opiskelijan vappu tai teekkarilaisittain Wappu on taas kohtapuoliin ovella. Kyseinen  rälläyspäivä on saanut ihan uusia merkityksiä näin opiskelijana, aikaisemmin se oli vain yksi päivä vuodessa jolloin sai laittaa hassun valkoisen hatun päähän ja juoda kuohuviiniä. Tai vaihtoehtoisesti nostaa tuplapalkkaa. Kummin päin tahansa.

Kävimme näin vapuntienoilla Teekkarin kanssa syömässä TTY:llä ja erään käytävän lattiaan oli ilmestynyt kaksi keltaista viivaa as in ohituskielto. Ihmettelin asiaa ääneen ja Teekkari  sanoi sen olevan todennäköisesti Wappujäynä. Kauniisti lausahdin siihen sitten että no onpas tylsä. Harmittelin sitä, ettei meillä sosiaalitieteissä tai muutenkaan yliopistolla ole mitään tuollaista perinnettä. Jos minulla olisi Free Pass -jekkuiluun, ottaisin kyllä asiasta erittäin hävyttömästi kaiken irti. Enkä vähiten ihmiskokeiden muodossa.

Kunnon jäynähän olisi esimerkiksi lukita täpötäyden luentosalin ovet ja asettaa strategiseen paikkaan savukone. Siinä voisi sitten tarkkailla yläriviltä, kuka on Sika-Pertti talloen pienemmät maihareiden alle ja kuka on kiinnostunut muidenkin kuin oman ahterinsa tulenarkuudesta.

Toinen kiva jekku olisi esimerkiksi lavastaa turmapaikka yliopiston käytäville. Mieluiten niille pimeille ja hiljaisille, joissa on romuja ja vanhoja kalusteita seinät täynnä. Sinne joku kasettisoitin voihkimaan ja pari hylättyä kenkää. Ne ovat oikeasti kammottavia kujia, olen ihan varmasti kohdannut siellä itsemurhan tehneen rehtorin haamun. Hyrr. Turmapaikka, voivottelu-kasetti ja yhtäkkiä liiketunnistimella sammuvat valot. Allekirjoittanut ainakin saisi vähintään sydärin.

Flash mob -tyylinen tapahtuma olisi myös aika siisti, paitsi että esimerkiksi joukkosairastumisen merkeissä. Olisi aika siistiä kun yhtäkkiä 50 opiskelijaa alkaa sylkeä tekoverta suustaan ja korista. Muutama tekisi näyttävän kouristuksen myötä hetkellisen kuoleman ja alkaisi hitaasti nousta nykien ja tekoveri suunpielestä valuen ylös. 28 päivää myöhemmin: Tampere edition. 

Kaikkien ideoideni jälkeen Teekkarin ilme oli aika pitkälti puettavissa yhteen lauseeseen: Onneksi sosiaalitieteilijät eivät tee vappujäyniä. 

Hyvää Valburgin muistopäivää kaikille!

Kadonnut kandidaattikokelas.

Blogini on hiljentynyt, runouteni mustekynän patruuna tyhjentynyt ja sanan säiläni tylsistynyt. Kaikki tämä johtuu uhrauksesta, jonka teen tieteen alttarille: vapaa-aikani, ajatukseni ja sieluni olen vuodattanut kandidaatintutkielmaani. 

Joten rakkaat ystävät, lukijat ja muut! Peljätkö älkää, sillä olen palaava vielä jonakin päivänä, kun olen sotani voittanut ja tutkielmani luovuttanut korkeimman haltuun!

Yötyömuurahainen.

Olen etuoikeutettu ja onnellinen ihminen siinä mielessä, että minulla on opiskeluideni ohella osa-aikatyö. Lepakkoihmisenä  koen plussaksi myös yövuorojen mahdollisuuden, ja niistä olenkin saanut ihan kiitettävästi kokemusta tässä uravuosieni saatossa. Teettäköön nyt selväksi, että yövuorot ovat kivoja vuoroja. Unirytmini on aina ollut iltapainotteinen ja kuljen yllättävän vähällä unimäärällä ihan mainiosti, joten ongelmia ei ole tämänkään suhteen ollut. Niille, jotka yövuoroja pelkäävät, voisin siis antaa muutaman elämää helpottavan vinkin, jotka saattvat alentaa kynnystä hankkiutua tähän iloiseen yönkulkijoiden joukkioon.

Älä juo liikaa kahvia töissä.

Usko tai älä, olet menossa työyön jälkeen nukkumaan. On ymmärrettävää, että pitää jaksaa töissä virkeänä kaikki ne tunnit ja siinä helposti tulee lipitettyä kupponen jos toinenkin. Erään työkaverini kanssa meillä oli tapana pistää kello 22:00 täysi pannu kahvia, josta sitten hörpättiin ne viimeiset, tervaa muistuttavat pohjalimat kello kolmen ja neljän välissä aamuyöllä. Potkua yön viimeisiin tunteihin kyllä saatiin, mutta kotona peiton alla sydän pikkuisen tykytteli vielä kahdeksan aikaan. Siinä vaiheessa usein toivoi että olisi jättänyt sen viimeisen tirauksen sinne pannuun.

Syö aamupala ennen nukkumaanmenoa.

Yöllä ei juuri nälätä. Lämmin ruoka ei tule kysymykseenkään, jos nyt jonkun kanasalaatin fetalla on jaksanut iltasella vääntää, niin sen on ehkä jaksanut raahata mukaan jääkaappiin. Sekin alkaa näyttää yön viimeisinä tunteina aika nuhjaantuneelta ja vettyneeltä, joten helpompi on vain ottaa vielä se viimeinen kuppi myrkkykahvia ja antaa piut paut järkevälle ravitsemukselle. Työyön vihdoin loppuessa raahaudut kämpille ja kaadut sänkyyn, vain todetaksesi kello 14:00 seuraavana iltapäivänä että kappas, viimeinen kiinteä ruoka-annos, jonka olet kurkustasi alas tunkenut oli noin 20 tuntia sitten. Nälkä on todella miellyttävä tapa herätä.

Osta ruokaa valmiiksi jääkaappiin ennen yövuoroa.

Tämä vinkki liittyy suoraan edelliseen. Jos olet kuten minä, eli yllättävän usein unohdat tällaisen luonnollisen selviytymistavan kuten syöminen, kannattaa olla varautunut siihen huutavaan tyhjyyteen, joka mahalaukussasi on herätessäsi. Jääkaapissa olisi siis hyvä olla jotain järkevää syötävää, jotta vatsatyhjyys katoaisi fiksulla tavalla. Raahautuminen kauppaan puoliunessa ja nälkäisenä ei ole koskaan hyvä vaihtoehto. Kerran ostin kanaa, laitoin sen jääkaappiin, purin ostoskassiani lisää ja huudahdin "no mutta täällähän oli jo kanaa!" Hetkeksi ilahduin kunnes tajusin että se oli se sama paketti jonka oli pistänyt kaappiin pari sekuntia sitten. Blondihetki vai univaje, ei voi tietää.

 

Ihmiset eivät ymmärrä että olet töissä.

Tämän faktan sisäistäminen helpottaa kaikenlaista ahdistusta. Riippuen työnlaadusta aina joku valopää tulee esimerkiksi Facebookissa kyselemään, että hehee, mikset ole nukkumassa höhöö. Tai mahdollisesti joku haluaa välttämättä avautua kännissä, ja satut olemaan ainoa onlinessa oleva henkilö kello 05:35 lauantaiaamuna. Silloin on kuulkaas kuultu kaikenlaista. Toleranssi tosin känniääliöihin edes verkossa on siinä vaiheessa usein jo luokkaa nolla ja kirveellä otsaan, niitä kun on saanut kuunnella jo koko yön ties minkälaisten ehdotusten muodossa. Minua on pyydetty treffeille, kahville, naimisiin, tyttöystäväksi, seksikumppaniksi, epäilty minun olevan prostituoitu tai punapää, olen myös erityisen mukava, hirveä ämmä, takakireä muija, tiukkapipo ja hyvin seksikäs. Nämä kaikki vain ääneni perusteella. Ihanaa. Siinä vaiheessa yötä onkin kivaa, että joku ala-asteen luokkakaverin isoveli tulee Facebookissa nillittämään jostain vuoden 1999 insidentistä, kun Pera kävi minua hakemassa diskossa tanssimaan, mutta olin mulkku enkä lähtenyt. Kiinnostukseni aste: kivi.

 

Yövuoroa voi syyttää miltei mistä tahansa.

Äiskälläni oli tapana opiskeluaikani alkuvuosina soittaa hävyttömän aikaisin ja pöyristyä siitä, miten olen nukkumassa vielä kello 13 sunnuntaina. Olen aika huono esittämään hereilläolevaa, vaikka kysyttäessä "herätinkö" vastaan aina että "et", joten äiti näki lävitseni joka kerta. Nykyään jos äiti soittaa ja herään johonkin työmiehen tuntiaikaan, äiti pahoittelevasti kysyy "ootko ollut yön töissä". Kiitos oppivaisen alitajuntani, vastaan tähän lähes poikkeuksetta "kyllä". Syy nukkua siis älyttömän pitkään päivällä: taskussa. Muitakin asioita on, mistä voi syyttää yövuoroja. "Valvoin eilen pitkään katsoen vain American Dadia, koska mulla on ensi yönä töitä ja pitää nukkua aamulla mahdollisimman pitkään." "En tullut ruotsintunnille, koska olin yön töissä ja on mahdotonta herätä kymmeneksi kun menee kuudelta nukkumaan aamulla." "Ostin karkkia, vaikka piti ostaa juustoa, oho!" Varsinkin ne yövuorot ovat kaikkein arvokkaimpia syy-automaatteja, jolloin kaikki muut ovat olleet riehumassa, esimerkiksi uudenvuoden yö tai vappu. "Okei, oltiin maanantaina seitsemään asti kännissä, nyrjäytin nilkkani, kadotin hanskani, muistini ja itsekunnioitukseni, mutta hei, olin sentään uudenvuodenaaton selvinpäin!"

Kaikkia muita ketuttaa maanantaiaamuna.

Parasta yövuorossa on se, että kun hyppäät maanantaiaamuna aamukuuden bussiin, jokaista kanssamatkustajaa väsyttää ja ärsyttää kun pitkä työviikko alkaa brutaalisti maanantailla. Itse kun on viettänyt yön töissä, bussimatkan päätteeksi odottaa oma lämmin sänky. Muista vielä toivottaa mahdollisimman monelle superaurinkoisella äänellä hyvää huomenta! Se jos mikä saa yövuoron tuntumaan voitolta.

Kahviholistin paljastuksia.

Kahvi. Tuo laillinen huumausaine, maanantaiaamun energialähde, yövuorolaisen ylin ystävä ja taukotilojen hiljaisten hetkien pelastaja. Voi kahvini, kahvini, missä lienet?

Olen liittynyt jokseenkin myöhäisessä elämänkaareni vaiheessa kahvinkuluttajien joukkoon. Se tapahtui vuonna 2007, jolloin olin toimistotöissä kulttuurialalla. Osittain siirtymiseni neitimäisestä teenlipityksestä tosimiehen tehobuusteriin johtui pelkästään käytännön syistä, eli laiskuudesta, sillä teevesi piti ihan itse keittää ja kahvia oli yleensä aina valmiina pannussa. Toinen syy oli se, että kesän helteisinä päivinä kuuma tee ei houkutellut, mutta kahvi jostain syystä ei tuonut samanlaista "vaatteet pois ja lähimpään suihkulähteeseen" -fiilistä. Kolmantena vaikuttimena oli yksinkertaisesti sosiaalinen paine, joka puolella aina tarjottiin kahvia ja oli todella noloa aiheuttaa lisävaivaa sillä, että joi jotakin muuta.

Aloitin varovaisesti laittamalla mukin pohjalle tilkan kahvia ja about 80% maitoa ja pari sokeripalasta. Herkullista, etten sanoisi. Lopulta harjoittelun tuloksena tämä kammottava kahvimaitohybridi muuttui kuitenkin ihan normaaliksi kahviksi maidolla. Ainut kahvitilanne, jossa käytän sokeria, on nauttiessani työpaikan pahamaineista ja surullisenkuuluisaa teollisuuskahvia. Vanhassa toimistossa oli sellainen järkyttävä aataminaikainen laite, joka suolsi mustinta tervaa sisuksistaan annosteluvaihtelusta huolimatta. Voit annostella kahvia vähemmän, mutta kahvista tulee siinä tapauksessa ei pelkästään pahaa vaan myös laimeaa. Kyllä, se on mahdollista. Joten parempi on tehdä tujua ja pahaa, koska siitä saa sentään kunnon kikkiä päivään. Kahviin kun tuikkasi sekaan maitoa, se ei vaihtanutkaan odotetusti väriä tummanruskeasta vaaleanruskeaan, vaan tummanharmaaseen. Mielenkiintoinen reaktio, sanoisin, jos jotain reaktioista tietäisin. Teollisuuskahviin oli kaikilla työntekijöillä vähän viha-rakkaussuhde. Se ilmeni kerran kun pomo ottanut tosissaan lempeämieliset vitsimme myrkkykahvista ja toi uuden kahvinkeittimen vanhan tilalle. Uusi kahvinkeitin oli puhdas ja siinä oli jopa sellaisia turhia moderneja keksintöjä lisäosina kuten tippalukko. Uusi keitin ei kuitenkaan pystynyt täyttämään edeltäjänsä suuria, pahanmakuisia saappaita, vaan vanha teollisuuskeitin äänestettiin yksimielisesti viikon päästä takaisin taloon.

Elämäni paras kahvikupillinen oli Nummirockissa joskus vuonna miekka ja kirves, ollessani vielä nuori tyttönen. Juhannus oli sinä vuonna vähän kaksijakoinen, lämpöasteita päivällä ja pakkasta yöllä. Kampesin itseni riehakkaimman festariyön jälkeen teltasta x kellon lähestyessä kahdeksaa aamulla ja totesin festarialueen olevan yllättävän hiljainen ja kylmä. Jostain syystä en könynnytkään takaisin omaan telttaani festarikämppikseni turvalliseen tuntumaan, vaan lähdin fiilistelemään varhaisaamun tunteja pitkin hiljaista festarialuetta. Vain yksi koju oli auki, ja siinä oli isolla kyltti "tuoretta kahvia". Ostin euron maksavan kupillisen, ja maistui kyllä niin törkeän hyvältä, että melkein aloin itkeä. Pieni darra, hiljainen teltta-alue, ja lämpöinen kahvikuppi kylmissä sormissa. Ei kuulosta kummoiselta, mutta silloin tuli mieleeni se puhkikulunut fraasi jossa mainostettiin elämän pienistä asioista nauttimista. 

 

 Tulin kerran aamuvuoroon työpaikalleni erittäin pitkän ja unettoman yön jälkeen kello 6 aamulla. Yövuorolainen sanoi, että hän ei ollut huomannut ajan kulua, ja oli laittanut kahvipannun tiskikoneeseen, joka oli vielä surisemassa seuraavan tunnin. Tiskikoneemme työpaikallani oli siihen aikaan samalta vuosituhannelta kuin teollisuuskahvinkeitin, joten ohjelman keskeytys ja pannun poisto ei tullut kuuloonkaan. Alistuin kohtalooni ja päästin yövuoron kotiinsa nauttimaan ansaittuja unia. Noin puolisen tunnin päästä kuitenkin kävi ovi ja tämä samainen työkaverini tuli takaisin. Olin kuulemma näyttänyt niin murtuneelta tullessani väsyneenä töihin ja kuullessani kahviuutisen, että hän oli päättänyt keittää minulle kotonaan kahvia ja pistäytyä tuomaan sen samalla kun lenkitti koirat. Sain sitten muovikipon, jossa oli jo vähän viilentynyttä kahvia, pistin sen mikroon ja aamuni oli pelastettu. Kahviholisti, mutta vain aamuvuorossa.

Aina ei kuitenkaan kahvivetoinen työvoima ole hyvä asia. Kahvinkeitto on näköjään yllättävän vaikea tehtävä, varsinkin jos on keskivartalolihava ja tekee töitä pikkutakissa. Ne ovat ne tietyt tyypit, jotka toimistossa eivät koskaan keitä sitä perhanan uutta pannua sen jälkeen kun on ottanut viimeisen kupillisen. Parhaassa tapauksessa pannu on täysin tyhjä ja kahvinkeitin päällä, yleensä sinne on kuitenkin jätetty se teelusikallinen palamaan pohjalle. Oikea älyn riemuvoitto sekin. Meillä oli sopimus vanhalla toimistolla, että mikäli pannuun jää alle yhden kupin verran kahvia, tulee keittää lisää. Se toimi kaikkien muiden, paitsi erään arvonsa tuntevan rouvan kohdalla. Olin joskus jo valmiiksi erityisen hilpeällä tuulella ja huomasin keittiössä keittimessä lilluvan muutaman senttilitran verran palanutta kahvia. Kaadoin sen surkean tirauksen lasiin ja kirjoitin sen viereen lapun "ONKO TÄMÄ SINUSTA KUPILLINEN KAHVIA?". Rouvan päivä oli kuulemma mennyt pilalle, koska olin ollut niin karkea ja hänellä oli niin kiirekin. Arvatkaa vaan herahtiko rouvalle sympatiaa. Voin antaa vinkin: Ei. 

Minä poljen, sinä ohjaat, niin kuin tanssi... Ei.

Kevät, kevät. Pikkulinnut laulavat, aurinko paistaa, puut alkavat vihertää, koirankakat paljastuvat lumen alta ja ihmiset kaivavat varastoistaan esiin vanhat Helkamansa ja pumppaavat reikäiset renkaat täyteen. Optimismi suorastaan puhkuu ihmisistä, jotka fiilistelevät jäättömiä katuja ja tulevaa kesää. Talven aikana on unohtunut kaikki mikä otti nuppiin marraskuun vikalla viikolla kun sen munamankelin vihdoin sai työntää autotallin pimeimpään nurkkaan  ja rehellisesti ostaa bussikortin tuntematta huonoa omaatuntoa laiskottelusta. 

Tässä vielä kiva laulu joka otsikosta johtuen soi päässä, klik.

Itsekin lukeudun näihin yltiöoptimistisiin pelleihin, jotka kuvittelevat että nyt alkaa taas elämä voittaa ja paikasta toiseen kuljetaan suorastaan valonnopeudella verrattuna apostolinkyytiin. Yleensä kaivan rakkaan Tunturi Aurorani esiin heti kun maa hiukankin pilkahtaa lumikasojen välistä, mutta nyt sairauden takia olen kulkenut lähinnä bussilla ja ihmisten hyvällä tahdolla. Polkupyörän nappasin käyttööni perjantaina ja muistin taas ensimmäisen minuutin aikana kaiken, minkä aivoni oli tunkenut talven ajaksi tarpeettomana piilotajuntaan. Tässä muutamia esimerkkejä.

Hiekoitussora asfaltilla on about yhtä vaarallista kuin itseään pahamaineisempi jää. Varsinkin kulmissa ja mäissä, joissa pitäisi pystyä jarruttamaan ilman että renkaat sutivat tyhjää. Kevään ensimmäiset viikot ovat todella hasardeja tästä syystä. Jäällä ja hiekoitussoralla kaaduttaessa on kuitenkin se ero, että se jää harvemmin työntyy väkivalloin ihon sisään, yleensä talvella kun ollaan vähän paksummissa tamineissa. Hiekan ja käsivarsieni välissä on yleensä tasan ilmanvastus, joka loppujen lopuksi on aika surkea suoja. Toisaalta asfaltti-ihottumakaan ei houkuttele. 

Ihmiset ja varsinkin tamperelaiset sellaiset jostain syystä vihaavat pyöräilijöitä. Vaikka polkisikin pyörätiellä, kävelijällä on aina oikeus a) seistä pyörän edessä, b) kävellä pyörän eteen, c) juosta pyörän eteen, d) hypätä pyörän eteen. Tästä syystä kävelijällä on myös oikeus a) päivitellä pyöräilijöiden typeryyttä kovaan ääneen, b) huutaa pyöräilijälle, c) näyttää käsimerkkejä pyöräilijälle ja d) työntää pyöräilijä bussin alle (kuten eräs radikaalipapparainen teki ei-niin-kauan-aikaa sitten Tampereella). Kellohan on pyörässä sitä varten että ympäröiviä tyyppejä voisi varoittaa ko. kulkuneuvon lähestymisestä. Täällä päin sillä saa vain murhaduksia ja parhaassa tapauksessa kiukkuisia huutoja aikaan, ei niinkään väistöliikkeitä. Erään kerran kilkautellessani kelloa vanhalle rouvashenkilölle, joka hyppäsi Mersustaan parkkimittarille yllättävän ketterästi ja samalla eteeni, hän puuskahti että "voi tuota nuorisoa, ei mitään rajoja". Ellen olisi ollut jo useamman tunnin ylitöissä, nälkäinen ja väsynyt, olisin saattanut kertoa tädille että itsekin voisi tietysti katsoa ympärilleen. En sanonut, joten purnaan nyt sitten täällä asiasta.

Asun Tampereen keskustassa, eli mikäli haluan liikahtaa kotipihaani kauemmas polkemalla, tulee minun käyttää keskustan katuja valitettavalla tavalla hyväkseni. Tämä aiheuttaa siis sen, että useampana päivänä viikossa joudun vaaratilanteisiin, jotka vaativat äärimmäisen nopeaa reagointikykyä. 

Tänään poljin kohti Finlaysonia pyörätiellä, jossa siis oli vieressä ihan maalauksin merkitty kävelyalue. Luulisi hitaammankin hoksaavan missä kohdin sitä tassua pistetään toisen eteen, mutta ilmeisesti jos on tärkeä ja varaa hienoon puhelimeen, voi vähän joustaa tällaisista rajoitteista. Silloin voi esimerkiksi keskittyä ennemmin siihen, että kävelee suoraan ovesta kohti autotietä, jonka läheisyydessä ei ole missään edes suojatietä ja pysähtyä keskelle pyörätiemerkintää samalla kun kaverit seisovat vieressä ihmismuurina. Näin ollen pyöräilijä (eräs Marjaana) joutuu väistämään tätä kapitalismin ruumiillistumaa pysäyttämällä pyöränsä. Vain kotikasvatukseni esti minua sanomasta tälle typerykselle rumasti. Sanoin kyllä itsekseni jatkaessani matkaa että "voi hyvänen aika", mutta tuskin syyllinen kuuli tätä huikeaa sadatteluani.

Eräänä kauniina kesäpäivänä männävuosina olin suhaamassa Hämeenkatua pitkin Sokoksen puolta, koska sillä puolella satuin asumaan siihen aikaan. Sotkin juuri ylämäkeen suoraan, eli en nyt voi sanoa kulkeneeni ihan sairaan kovaa, vaan sellaista vauhtia mitä nyt työpäivän jälkeen tullaan ylämäkeä pitkin. Sellainen keski-iän ylittänyt deekuhko mieshenkilö samaan aikaan ylittää Hämeenkadun suojatietä pitkin polkemalla ja sulavasti hyökkää suoraan pyöräni eteen, minun siis edelleen polkiessa suoraa tietä pitkin. Väistän kissamaisen reagointikykyni ansiosta salamannopeasti, ilman että deekusetä joutuu tekemään juuri muuta kuin huomaamaan väistöliikkeeni. Mitä tekee siis setä? Huutaa minulle että "Samperin tyttö!" Millä meriiteillä minä olen se samperiasia, kun äijä itse tulee kännissä eteeni tien yli? Kysynpä vaan.

Leegot kuntoon lekuri!

Kävin tänään hammaslääkärissä. Jo pelkkä sana leegolekuri aiheuttaa suurimmalla osalla suomalaisista kylmänväristyksiä, enkä voi sanoa olevani poikkeus. YTHS kuitenkin kaikessa viisaudessaan oli jo ammoisina aikoina aloittaessani yliopiston lähettänyt kartoituskyselyn, jossa oli ilmeisesti kysytty hammaslääkäripelosta ja rehellisenä tyttönä olin maininnut että pelkään niin maan p*rkeleesti. Lääkäri oli sen sieltä bongannut ja otti huomioon tämän homman. Vaikka mitään kidutustoimenpiteitä ei vielä tapahtunut, jäi luottavainen fiilis tohtoria kohtaan. Olenhan ihan oppikirjaesimerkki hammaslääkäripelkoisesta aikuisesta, joka muussa elämässään toimii rationaalisesti ja lain kirjan mukaan, mutta pelkkä hymyilevän hampaan kuva bussipysäkin mainostaulussa saa aikaan käsien tärinää. Ensimmäisellä kerralla, kun menin aikuisena hammaslääkäriin, tärisin niin paljon, että lääkäri tarjosi rauhoittavia. 

Syytän peloistani (aikuiseen tapaan muita eli) geenejäni ja peruskoulun hampitohtoreita. Olen siinäkin mielessä lottovoittaja että saan geenimiksaukseni vuoksi paljon hammaskiveä ja nuorempana myös reikiä leegoihini, vaikka kuinka imeskelin banaaninmakuisia fluoritabletteja ja pesin hampulit joka aamu ja ilta kuten käskettiin. Tämän luulisi riittävän selitykseksi, mutta silti kautta aikain olen kohdannut eri lääkärien toimesta moralisointia siitä, miten en osaa/jaksa/ymmärrä/pysty pesemään hampaitani riittävästi/oikein/koskaan. Valitse näistä. Ilmeisesti hammaslääkiksessä opetetaan myös ihmisten tuomitsemista, niin! Menkää itseenne! Kaiken onnen lisäksi olen ollut myös monen muun kaltaiseni reppanan lailla oikomishoidon uhri. Pitäisi kait siitäkin kiittää, että sain viettää suurimman osan yläasteajastani kiskot ylähampaissa, mutta niistäkin jäi muistoksi arpi ylähuuleen kun kaaduin naamalleni eräänä talvipäivänä. Olisihan sitä tietty voinut olla kaatumattakin, mutta enpä viitsinyt. 

Oikomislääkäri oli kaikkien muistikuvieni mukaan todella kiva, samoin ne kaksi hammaskirurgia, jotka operoivat hampaani (kyllä, olen ollut myös leikkauksissa, säälikää nyt vähän hei). Ala-asteen hammaslääkäri oli kaiketi ihan okei, ainakaan en muista traumatisoituneeni siitä erityisen paljon. Äiti saattaa olla toista mieltä, kuulemma kerran riehuin operointituolissa niin paljon että pora osui kieleeni. Tätä en tosin itse muista, onneksi. 

Mutta sitten se yksi lääkäri. Yläasteen hammaslääkäri, voi hyvänen päivä sentään. Kuvittelin olevani sadistisen sosiopaatin ainoa uhri, mutta jälkeenpäin käydyt post-traumakeskustelut ikä- ja kohtalotovereiden kanssa osoittivat minun olleen vain yksi monista. Suu revittiin auki siten, että suupielet olivat hajalla ja naamaan jäi taittoraja, puudutus toimi, jos toimi, usein myös väärä kohta vähän niin kuin puudutettiin. Lääkäri toteutti surutta "hajoita ja hallitse" -menetelmää, eli mikäli jokin näytti siltä, että sitä voisi vähän korjailla, sitähän korjailtiin. Valituksia ei kuunneltu, eteenpäin vain. Viattomana uskoin että kipu kuuluu asiaan ja kestin, kunnes en enää kestänyt. 16-vuotiaana päätin olevani tarpeeksi aikuinen, ja päätin että tämä loppuu tähän, mädätkööt vaikka koko purukalusto. Sanoin lääkärille että kiitti nyt riitti ja lähdin menemään. Vaikka sieltä oli tulossa vielä tuhat käyntiä lisää. Lukiossa sitten tuli kutsu toiselle hammaslääkärille, sellainen "vielä ehdit" -aika, eli käynti juuri ennen kuin täyttää kahdeksantoista, jotta pääsee vielä ilmaiseksi. Luikin paikalle häntä koipien välissä ja mietin että mitäköhän se edellinen tohtoritäti oli sinne papereihin rustannut, varmaan että hoitokelvoton penska kyseessä. Lukion hammaslääkäri sitten lukaisi paperit ja mumisi samalla jotain "hmm, mitäs täällä oikein lukee, lähtenyt ovet paukkuen...", kääntyi minuun päin ja sanoi maailman ystävällisimmällä äänellä "se on lääkärin vika jos sattuu". 

I rest my case.

Sanat muokkaavat maailmaa.

Kaikkihan tietävät että sanat ja sanavalinnat ovat tärkeitä. On eri asia sanoa työhaastattelussa että "olen motivoitunut ja haastan itseäni jatkuvasti asettautumalla tilanteisiin, jossa koen kehittyväni tiedollisesti ja taidollisesti" kuin "tartten rahaa, koska mutsi ei maksa enää vuokraa ja tämä duunipaikka nyt annettiin haettavaksi työkkäristä". Vertaillaan myös lauseita "se sanoi mulle, että 'vedän pesismailalla peilit irti jos ei kosla ala liikkua puolessa sekunnissa'" johon lauseen alkuperäinen sanoja vastaa "oikeasti huomautin ystävällismielisesti, mutta tiukasti, että hän voisi siirtää autonsa pikkuisen taaemmaksi, jotta kulkuvälineeni mahtuisi ohitse". Asiat voidaan siis esittää eri tavoin eri konteksteissa, totuus on katsojan korvassa ja jokainen ottaa lauseet miten ne sattuvat mäjähtämään päin omaa subjektiivista tunneavaruutta.

Tästä pienestä alkulööperistä päästyämme voinkin kertoa asiaan löyhästi liittyvän tarinan. Makkarankuori on ainakin allekirjoittaneen ja tämän possen mukaan tähän asti tarkoittanut suolilihan lisäksi liian pientä vaatekappaletta, johon siis on kirjaimellisesti tungettu enempi tavaraa kuin saumat välttämättä sallisivat. Viljelemme tätä esimerkiksi siskoni kanssa vaatekaupoilla tyyliin "onko tämä ihan kauhea makkarankuori" johon toinen vastaa totuudenmukaisesti joko ei tai vähän (eli siis kyllä). Ostin taannoin todella tyköistuvan mekon, jota en ole vielä käyttänyt oikein missään, koska noh, se on makkarankuorehko. Mainitsin tämän saman asian Teekkarille, joka oli samaa mieltä, että makkarankuorihan se. Hämmästelin tätä, koska yleensä herran mielestä mitä pornompi, sen parempi, ja kysäisin että mistäs nyt tuulee. Hämmästelyn tulos: Teekkari ei ollut ennen kuullut ko. ilmaisua, joten hän on mielessään määritellyt sanan sen kontekstin mukaan, jossa sitä on käytetty. Eli Teekkarin mukaan makkarankuori tarkoittaa hyvin istuvaa vaatetta, koska kuulemma olen käyttänyt sanaa aina sellaisten vaatekappaleiden kanssa, jotka näyttävät päälläni hyvältä. Poikaystäväpisteet kilahtivat lasiin niin että räsähti. Teekkari 1, yhteiskunnan kieroutuneet kauneuskäsitykset 0.

Vaihtoehtoinen historiani on päättynyt.

Maailmanhistoriakurssin kanssa ollut "It's complicated" -suhde on nyt päättynyt. Kävin tekemässä tentin aivan järjettömässä kuumeessa, en oikeastaan muista miten olen yliopistolle päässyt, mutta sen tiedän että vetelin nassuuni kasan kipupillereitä, jotta se pirhanan tentti tulee tehtyä. Koska kuulemma uusintaa ei ole. Paitsi että olisi ollut, sain sen selville kun niissä korkealentoisissa fiiliksissäni raahauduin yliopistolle ja luentosalin seinällä oli tästä tieto. Kiitos, ope. Vähän aikaisemmin voisi tietysti niistä uusinnoistakin ilmoitella.

Itse tenttikysymyksethän heijastettiin joiksikin minuuteiksi seinälle, jonka aikana tuli ne kopioida omiin vastauspapereihin. Kaikki eivät tätä ymmärtäneet, ja tietysti joku huuteli, että saisikohan ne kyssärit nyt vielä kerran, kun en ihan tajunnut. Huokaus. Bonuskysymykseen en edes yrittänyt vastata, siinä vaiheessa olin jo ihan valmista kauraa käpertymään lähimmälle penkille sikiöasentoon nukkumaan. 

Joka tapauksessa nyt oli mäjähtänyt pisteet tilille ja siihen loppui tämä taru. Näköjään pystyn kuumeessakin kirjoittamaan kolmosen arvoisesti tenttivastauksia. Annan itselleni nyt ison peukun ja päätän tämän tarinani tähän. 

Kevät toi, kevät toi... hörhöt kaupungin kaduille.

Kevät tuli, lumi suli, puro sanoi puli puli. Olen nyt tehnyt topilasaikanani pikkuisia kävelyretkiä kevätherännäisen Tampereen kaduilla. Ihmiset alkavat herätä kevääseen, hymyjä on enempi, mustat takit vaihtuvat kirkkaanvärisiin neuletakkeihin. Samalla myös kaikki hörhöt kömpivät koloistaan, joissa he ovat talvehtineet pimeän ajan. Kävelimme tänään Teekkarin kanssa kevätauringon paisteessa hiljalleen kohti yliopistoa, ja alkoi tulla jo lämmin talvitakissa. Olimme Teatterin kulmalla odottamassa liikennevalojen vaihtumista ja sanoin seuralaiselleni, että ottaa hanskat pois kädestä jos on kuuma, jotta voidaan pitää käsistä kiinni. Taaksemme tuli joku hämmentävä jäbä seisomaan todella lähelle ja yhtäkkiä sanoi "mikset sä koskaan pidä mun kädestä kiinni?" Lievästi jäädyimme Teekkarin kanssa. Onneksi valot vaihtuivat liukenimme tilanteesta. Mitä?

Tervetuloa vaan Tampereelle, vaikka kävelisit tutu päällä keskellä Hämeenkatua ja laulaisit lastenlauluja, joku on aina sinua hörhömpi.

Hän on elossa!

No johan oli pääsiäinen. Nyt on sitten paastottu ja noustu kuolleista kristinuskon perusoppien mukaisesti. Ääni alkaa pikkuhiljaa pihistä, jaksaa jo kävellä ihan itse ja pystyin jo syömään kiinteää ruokaa. Kenties se elämä voittaa kun tarpeeksi odottaa.

Olen siis viime viikot viettänyt vaakatasossa katsoen Criminal Mindsia silloin kun en ole yrittänyt nukkua. Syöminen on ollut vaikeaa, koska kurkku oli niin järkyttävän kipeä. Bikinikuntoon 2013 parilla virustaudilla, eikö niin? Criminal Minds ei ole muuten kovin suositeltavaa sairasteluviihdettä, nukkuminen kuumehoureisena muuttuu astetta mielenkiintoisemmaksi kun uniin pääsee kaikki murhaajat ja raiskaajat joita ko. sarjassa jahdataan.

Kävin pääsiäisenä potemassa äitin ja iskän nurkissa, koska ajattelin tulevani hulluksi jos en pääse ulos asunnostani. Mikään liikkuminen ei tullut kuuloonkaan, joten mut vietiin autolla junalle ja haettiin autolla toisesta päästä ulos. Lähinnä kuitenkin vain istuin ja nukuin sielläkin, tosin palvelu pelasi. Aamupala oli katettuna pöydässä noustessani ja kun jaksoin syödä ruhtinaalliset 1,5 ruisleipää, söi vanhempien koira onnellisena loput. Mämmiä en saanut, mutta jotain pashantapaista rahkaa maistoin pikkuisen. Kaikki kyllä maistui aika pitkälti samalta, joten eipä siitä mämmistä juuri olisi ollut iloa. Ehkä pidän jälkipääsiäisen kun tervehdyn lopullisesti ja alan taas maistaa jotain. Ostan tuokkosen mämmiä ja kasan suklaamunia. Huomasin myös että sairastellessani mustien verhojen takana Tampereelle oli tullut kevät! Tekisi niin mieli lähteä lenkille, mutta jo normaalissa kävelyvauhdissa keuhkot käyvät ylikierroksilla ja tuntuu kuin olisi juoksemassa täysillä.

En jaksa kirjoittaa enempää, jostain syystä koneella istumisesta tulee huono olo edelleen. Tiettäväksi vain kaikille että olen vielä hengissä. Tässä vielä kiva pääsiäispupukuva lopuksi.