Kahvi. Tuo laillinen huumausaine, maanantaiaamun energialähde, yövuorolaisen ylin ystävä ja taukotilojen hiljaisten hetkien pelastaja. Voi kahvini, kahvini, missä lienet?
Olen liittynyt jokseenkin myöhäisessä elämänkaareni vaiheessa kahvinkuluttajien joukkoon. Se tapahtui vuonna 2007, jolloin olin toimistotöissä kulttuurialalla. Osittain siirtymiseni neitimäisestä teenlipityksestä tosimiehen tehobuusteriin johtui pelkästään käytännön syistä, eli laiskuudesta, sillä teevesi piti ihan itse keittää ja kahvia oli yleensä aina valmiina pannussa. Toinen syy oli se, että kesän helteisinä päivinä kuuma tee ei houkutellut, mutta kahvi jostain syystä ei tuonut samanlaista "vaatteet pois ja lähimpään suihkulähteeseen" -fiilistä. Kolmantena vaikuttimena oli yksinkertaisesti sosiaalinen paine, joka puolella aina tarjottiin kahvia ja oli todella noloa aiheuttaa lisävaivaa sillä, että joi jotakin muuta.
Aloitin varovaisesti laittamalla mukin pohjalle tilkan kahvia ja about 80% maitoa ja pari sokeripalasta. Herkullista, etten sanoisi. Lopulta harjoittelun tuloksena tämä kammottava kahvimaitohybridi muuttui kuitenkin ihan normaaliksi kahviksi maidolla. Ainut kahvitilanne, jossa käytän sokeria, on nauttiessani työpaikan pahamaineista ja surullisenkuuluisaa teollisuuskahvia. Vanhassa toimistossa oli sellainen järkyttävä aataminaikainen laite, joka suolsi mustinta tervaa sisuksistaan annosteluvaihtelusta huolimatta. Voit annostella kahvia vähemmän, mutta kahvista tulee siinä tapauksessa ei pelkästään pahaa vaan myös laimeaa. Kyllä, se on mahdollista. Joten parempi on tehdä tujua ja pahaa, koska siitä saa sentään kunnon kikkiä päivään. Kahviin kun tuikkasi sekaan maitoa, se ei vaihtanutkaan odotetusti väriä tummanruskeasta vaaleanruskeaan, vaan tummanharmaaseen. Mielenkiintoinen reaktio, sanoisin, jos jotain reaktioista tietäisin. Teollisuuskahviin oli kaikilla työntekijöillä vähän viha-rakkaussuhde. Se ilmeni kerran kun pomo ottanut tosissaan lempeämieliset vitsimme myrkkykahvista ja toi uuden kahvinkeittimen vanhan tilalle. Uusi kahvinkeitin oli puhdas ja siinä oli jopa sellaisia turhia moderneja keksintöjä lisäosina kuten tippalukko. Uusi keitin ei kuitenkaan pystynyt täyttämään edeltäjänsä suuria, pahanmakuisia saappaita, vaan vanha teollisuuskeitin äänestettiin yksimielisesti viikon päästä takaisin taloon.
Elämäni paras kahvikupillinen oli Nummirockissa joskus vuonna miekka ja
kirves, ollessani vielä nuori tyttönen. Juhannus oli sinä vuonna vähän
kaksijakoinen, lämpöasteita päivällä ja pakkasta yöllä. Kampesin itseni
riehakkaimman festariyön jälkeen teltasta x kellon lähestyessä kahdeksaa
aamulla ja totesin festarialueen olevan yllättävän hiljainen ja kylmä.
Jostain syystä en könynnytkään takaisin omaan telttaani
festarikämppikseni turvalliseen tuntumaan, vaan lähdin fiilistelemään
varhaisaamun tunteja pitkin hiljaista festarialuetta. Vain yksi koju oli
auki, ja siinä oli isolla kyltti "tuoretta kahvia". Ostin euron maksavan kupillisen, ja maistui kyllä niin törkeän hyvältä, että melkein aloin
itkeä. Pieni darra, hiljainen teltta-alue, ja lämpöinen kahvikuppi
kylmissä sormissa. Ei kuulosta kummoiselta, mutta silloin tuli mieleeni se puhkikulunut fraasi jossa mainostettiin elämän pienistä asioista nauttimista.
Tulin kerran aamuvuoroon työpaikalleni erittäin pitkän ja unettoman yön jälkeen kello 6 aamulla. Yövuorolainen sanoi, että hän ei ollut huomannut ajan kulua, ja oli laittanut kahvipannun tiskikoneeseen, joka oli vielä surisemassa seuraavan tunnin. Tiskikoneemme työpaikallani oli siihen aikaan samalta vuosituhannelta kuin teollisuuskahvinkeitin, joten ohjelman keskeytys ja pannun poisto ei tullut kuuloonkaan. Alistuin kohtalooni ja päästin yövuoron kotiinsa nauttimaan ansaittuja unia. Noin puolisen tunnin päästä kuitenkin kävi ovi ja tämä samainen työkaverini tuli takaisin. Olin kuulemma näyttänyt niin murtuneelta tullessani väsyneenä töihin ja kuullessani kahviuutisen, että hän oli päättänyt keittää minulle kotonaan kahvia ja pistäytyä tuomaan sen samalla kun lenkitti koirat. Sain sitten muovikipon, jossa oli jo vähän viilentynyttä kahvia, pistin sen mikroon ja aamuni oli pelastettu. Kahviholisti, mutta vain aamuvuorossa.
Aina ei kuitenkaan kahvivetoinen työvoima ole hyvä asia. Kahvinkeitto on näköjään yllättävän vaikea tehtävä, varsinkin jos on keskivartalolihava ja tekee töitä pikkutakissa. Ne ovat ne tietyt tyypit, jotka toimistossa eivät koskaan keitä sitä perhanan uutta pannua sen jälkeen kun on ottanut viimeisen kupillisen. Parhaassa tapauksessa pannu on täysin tyhjä ja kahvinkeitin päällä, yleensä sinne on kuitenkin jätetty se teelusikallinen palamaan pohjalle. Oikea älyn riemuvoitto sekin. Meillä oli sopimus vanhalla toimistolla, että mikäli pannuun jää alle yhden kupin verran kahvia, tulee keittää lisää. Se toimi kaikkien muiden, paitsi erään arvonsa tuntevan rouvan kohdalla. Olin joskus jo valmiiksi erityisen hilpeällä tuulella ja huomasin keittiössä keittimessä lilluvan muutaman senttilitran verran palanutta kahvia. Kaadoin sen surkean tirauksen lasiin ja kirjoitin sen viereen lapun "ONKO TÄMÄ SINUSTA KUPILLINEN KAHVIA?". Rouvan päivä oli kuulemma mennyt pilalle, koska olin ollut niin karkea ja hänellä oli niin kiirekin. Arvatkaa vaan herahtiko rouvalle sympatiaa. Voin antaa vinkin: Ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti