Minä poljen, sinä ohjaat, niin kuin tanssi... Ei.

Kevät, kevät. Pikkulinnut laulavat, aurinko paistaa, puut alkavat vihertää, koirankakat paljastuvat lumen alta ja ihmiset kaivavat varastoistaan esiin vanhat Helkamansa ja pumppaavat reikäiset renkaat täyteen. Optimismi suorastaan puhkuu ihmisistä, jotka fiilistelevät jäättömiä katuja ja tulevaa kesää. Talven aikana on unohtunut kaikki mikä otti nuppiin marraskuun vikalla viikolla kun sen munamankelin vihdoin sai työntää autotallin pimeimpään nurkkaan  ja rehellisesti ostaa bussikortin tuntematta huonoa omaatuntoa laiskottelusta. 

Tässä vielä kiva laulu joka otsikosta johtuen soi päässä, klik.

Itsekin lukeudun näihin yltiöoptimistisiin pelleihin, jotka kuvittelevat että nyt alkaa taas elämä voittaa ja paikasta toiseen kuljetaan suorastaan valonnopeudella verrattuna apostolinkyytiin. Yleensä kaivan rakkaan Tunturi Aurorani esiin heti kun maa hiukankin pilkahtaa lumikasojen välistä, mutta nyt sairauden takia olen kulkenut lähinnä bussilla ja ihmisten hyvällä tahdolla. Polkupyörän nappasin käyttööni perjantaina ja muistin taas ensimmäisen minuutin aikana kaiken, minkä aivoni oli tunkenut talven ajaksi tarpeettomana piilotajuntaan. Tässä muutamia esimerkkejä.

Hiekoitussora asfaltilla on about yhtä vaarallista kuin itseään pahamaineisempi jää. Varsinkin kulmissa ja mäissä, joissa pitäisi pystyä jarruttamaan ilman että renkaat sutivat tyhjää. Kevään ensimmäiset viikot ovat todella hasardeja tästä syystä. Jäällä ja hiekoitussoralla kaaduttaessa on kuitenkin se ero, että se jää harvemmin työntyy väkivalloin ihon sisään, yleensä talvella kun ollaan vähän paksummissa tamineissa. Hiekan ja käsivarsieni välissä on yleensä tasan ilmanvastus, joka loppujen lopuksi on aika surkea suoja. Toisaalta asfaltti-ihottumakaan ei houkuttele. 

Ihmiset ja varsinkin tamperelaiset sellaiset jostain syystä vihaavat pyöräilijöitä. Vaikka polkisikin pyörätiellä, kävelijällä on aina oikeus a) seistä pyörän edessä, b) kävellä pyörän eteen, c) juosta pyörän eteen, d) hypätä pyörän eteen. Tästä syystä kävelijällä on myös oikeus a) päivitellä pyöräilijöiden typeryyttä kovaan ääneen, b) huutaa pyöräilijälle, c) näyttää käsimerkkejä pyöräilijälle ja d) työntää pyöräilijä bussin alle (kuten eräs radikaalipapparainen teki ei-niin-kauan-aikaa sitten Tampereella). Kellohan on pyörässä sitä varten että ympäröiviä tyyppejä voisi varoittaa ko. kulkuneuvon lähestymisestä. Täällä päin sillä saa vain murhaduksia ja parhaassa tapauksessa kiukkuisia huutoja aikaan, ei niinkään väistöliikkeitä. Erään kerran kilkautellessani kelloa vanhalle rouvashenkilölle, joka hyppäsi Mersustaan parkkimittarille yllättävän ketterästi ja samalla eteeni, hän puuskahti että "voi tuota nuorisoa, ei mitään rajoja". Ellen olisi ollut jo useamman tunnin ylitöissä, nälkäinen ja väsynyt, olisin saattanut kertoa tädille että itsekin voisi tietysti katsoa ympärilleen. En sanonut, joten purnaan nyt sitten täällä asiasta.

Asun Tampereen keskustassa, eli mikäli haluan liikahtaa kotipihaani kauemmas polkemalla, tulee minun käyttää keskustan katuja valitettavalla tavalla hyväkseni. Tämä aiheuttaa siis sen, että useampana päivänä viikossa joudun vaaratilanteisiin, jotka vaativat äärimmäisen nopeaa reagointikykyä. 

Tänään poljin kohti Finlaysonia pyörätiellä, jossa siis oli vieressä ihan maalauksin merkitty kävelyalue. Luulisi hitaammankin hoksaavan missä kohdin sitä tassua pistetään toisen eteen, mutta ilmeisesti jos on tärkeä ja varaa hienoon puhelimeen, voi vähän joustaa tällaisista rajoitteista. Silloin voi esimerkiksi keskittyä ennemmin siihen, että kävelee suoraan ovesta kohti autotietä, jonka läheisyydessä ei ole missään edes suojatietä ja pysähtyä keskelle pyörätiemerkintää samalla kun kaverit seisovat vieressä ihmismuurina. Näin ollen pyöräilijä (eräs Marjaana) joutuu väistämään tätä kapitalismin ruumiillistumaa pysäyttämällä pyöränsä. Vain kotikasvatukseni esti minua sanomasta tälle typerykselle rumasti. Sanoin kyllä itsekseni jatkaessani matkaa että "voi hyvänen aika", mutta tuskin syyllinen kuuli tätä huikeaa sadatteluani.

Eräänä kauniina kesäpäivänä männävuosina olin suhaamassa Hämeenkatua pitkin Sokoksen puolta, koska sillä puolella satuin asumaan siihen aikaan. Sotkin juuri ylämäkeen suoraan, eli en nyt voi sanoa kulkeneeni ihan sairaan kovaa, vaan sellaista vauhtia mitä nyt työpäivän jälkeen tullaan ylämäkeä pitkin. Sellainen keski-iän ylittänyt deekuhko mieshenkilö samaan aikaan ylittää Hämeenkadun suojatietä pitkin polkemalla ja sulavasti hyökkää suoraan pyöräni eteen, minun siis edelleen polkiessa suoraa tietä pitkin. Väistän kissamaisen reagointikykyni ansiosta salamannopeasti, ilman että deekusetä joutuu tekemään juuri muuta kuin huomaamaan väistöliikkeeni. Mitä tekee siis setä? Huutaa minulle että "Samperin tyttö!" Millä meriiteillä minä olen se samperiasia, kun äijä itse tulee kännissä eteeni tien yli? Kysynpä vaan.