Kävin tänään hammaslääkärissä. Jo pelkkä sana leegolekuri aiheuttaa suurimmalla osalla suomalaisista kylmänväristyksiä, enkä voi sanoa olevani poikkeus. YTHS kuitenkin kaikessa viisaudessaan oli jo ammoisina aikoina aloittaessani yliopiston lähettänyt kartoituskyselyn, jossa oli ilmeisesti kysytty hammaslääkäripelosta ja rehellisenä tyttönä olin maininnut että pelkään niin maan p*rkeleesti. Lääkäri oli sen sieltä bongannut ja otti huomioon tämän homman. Vaikka mitään kidutustoimenpiteitä ei vielä tapahtunut, jäi luottavainen fiilis tohtoria kohtaan. Olenhan ihan oppikirjaesimerkki hammaslääkäripelkoisesta aikuisesta, joka muussa elämässään toimii rationaalisesti ja lain kirjan mukaan, mutta pelkkä hymyilevän hampaan kuva bussipysäkin mainostaulussa saa aikaan käsien tärinää. Ensimmäisellä kerralla, kun menin aikuisena hammaslääkäriin, tärisin niin paljon, että lääkäri tarjosi rauhoittavia.
Syytän peloistani (aikuiseen tapaan muita eli) geenejäni ja peruskoulun hampitohtoreita. Olen siinäkin mielessä lottovoittaja että saan geenimiksaukseni vuoksi paljon hammaskiveä ja nuorempana myös reikiä leegoihini, vaikka kuinka imeskelin banaaninmakuisia fluoritabletteja ja pesin hampulit joka aamu ja ilta kuten käskettiin. Tämän luulisi riittävän selitykseksi, mutta silti kautta aikain olen kohdannut eri lääkärien toimesta moralisointia siitä, miten en osaa/jaksa/ymmärrä/pysty pesemään hampaitani riittävästi/oikein/koskaan. Valitse näistä. Ilmeisesti hammaslääkiksessä opetetaan myös ihmisten tuomitsemista, niin! Menkää itseenne! Kaiken onnen lisäksi olen ollut myös monen muun kaltaiseni reppanan lailla oikomishoidon uhri. Pitäisi kait siitäkin kiittää, että sain viettää suurimman osan yläasteajastani kiskot ylähampaissa, mutta niistäkin jäi muistoksi arpi ylähuuleen kun kaaduin naamalleni eräänä talvipäivänä. Olisihan sitä tietty voinut olla kaatumattakin, mutta enpä viitsinyt.
Oikomislääkäri oli kaikkien muistikuvieni mukaan todella kiva, samoin ne kaksi hammaskirurgia, jotka operoivat hampaani (kyllä, olen ollut myös leikkauksissa, säälikää nyt vähän hei). Ala-asteen hammaslääkäri oli kaiketi ihan okei, ainakaan en muista traumatisoituneeni siitä erityisen paljon. Äiti saattaa olla toista mieltä, kuulemma kerran riehuin operointituolissa niin paljon että pora osui kieleeni. Tätä en tosin itse muista, onneksi.
Mutta sitten se yksi lääkäri. Yläasteen hammaslääkäri, voi hyvänen päivä sentään. Kuvittelin olevani sadistisen sosiopaatin ainoa uhri, mutta jälkeenpäin käydyt post-traumakeskustelut ikä- ja kohtalotovereiden kanssa osoittivat minun olleen vain yksi monista. Suu revittiin auki siten, että suupielet olivat hajalla ja naamaan jäi taittoraja, puudutus toimi, jos toimi, usein myös väärä kohta vähän niin kuin puudutettiin. Lääkäri toteutti surutta "hajoita ja hallitse" -menetelmää, eli mikäli jokin näytti siltä, että sitä voisi vähän korjailla, sitähän korjailtiin. Valituksia ei kuunneltu, eteenpäin vain. Viattomana uskoin että kipu kuuluu asiaan ja kestin, kunnes en enää kestänyt. 16-vuotiaana päätin olevani tarpeeksi aikuinen, ja päätin että tämä loppuu tähän, mädätkööt vaikka koko purukalusto. Sanoin lääkärille että kiitti nyt riitti ja lähdin menemään. Vaikka sieltä oli tulossa vielä tuhat käyntiä lisää. Lukiossa sitten tuli kutsu toiselle hammaslääkärille, sellainen "vielä ehdit" -aika, eli käynti juuri ennen kuin täyttää kahdeksantoista, jotta pääsee vielä ilmaiseksi. Luikin paikalle häntä koipien välissä ja mietin että mitäköhän se edellinen tohtoritäti oli sinne papereihin rustannut, varmaan että hoitokelvoton penska kyseessä. Lukion hammaslääkäri sitten lukaisi paperit ja mumisi samalla jotain "hmm, mitäs täällä oikein lukee, lähtenyt ovet paukkuen...", kääntyi minuun päin ja sanoi maailman ystävällisimmällä äänellä "se on lääkärin vika jos sattuu".
I rest my case.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti