Tarvitsen tiskikoneen. Teekkari ei ole nyt hetkeen ehtinyt tiskaamaan, joten puhtaat kahvikupit ovat loppu. Vähän aikaa vielä jaksoin poimia tiskipöydältä likaisen, tiskata sen yhden (1) kupin ja ottaa kahvia, mutta huomasin tänä aamuna, että enää vain huuhtaisen mukin ja se on ihan hyvä. Tavallaan on kivaa, että keittiö on erillään elintilasta (lue: sänkyhuoneesta), koska sinne voi kasata rauhassa tiskikaupungin. Tavallaan ei-kivaa, koska tiskikaupungin kadut ovat likaiset ja vaaralliset, ellei niitä toisinaan vähän siisti. Helpommin ehkä tulisi tiskattua jos joutuisi katselemaan noita kuppipinoja joka päivä. Nytkin vain istun tässä ja kuvittelen eläväni siisteydessä, illuusio on täydellinen.
Tämän alustuksen jälleen voinkin kertoa lisää tarinoita kotirouvuuteni onnistumisista. Ensimmäisen oman pyykinpesukoneen sain valmistujaislahjaksi vanhemmiltani vuonna 2008, ja heti samana syksynä yritin pestä pyykkiä ilman vettä. Onneksi kone oli fiksu, eikä lähtenyt pyörimään, vaan pysäytti itsensä ja kertoi mikä oli vikana. Pyykkikoneeni on älykkäämpi kuin minä. Great.
Eräänä kauniina iltapäivänä pesin täyden koneellisen pyykkiä Cosmopolitan-lehden kanssa. Lehti mureni paperimassamuhjuksi, joka tarttui jokaiseen vaatekappaleeseen. Kiva ylläri odotti luukkua avatessa, mustat vaatteeni olivat muuttuneet harmaiksi, joiden pinnalla oli hieno muhjukerros. Heitin surutta roskiin suurimman osan sukkahousuista yms. joita koneessa oli ollut, ja putsasin hameita ja huppareita vaateharjalla ja tarrarullalla. Kesti muuten aika saakelin kauan että mustat vaatteeni näyttivät jälleen mustilta, ne olivat pitkään värjäytyneet harmaaksi. Älkää kysykö, miksi lehti oli koneessa, se on jäänyt mysteeriksi. Oli kyllä tapana pitää pesukonetta auki siihen aikaan, eli todennäköisesti se oli vain tippunut sinne pohjalle, enkä ollut tarkistanut sisältöä ennen kuin kasasin vaatteet rumpuun. Joka tapauksessa vetäisin siihenastisen elämäni parhaat Stepford-pisteet kotiin.
Pyykkien peseminen on yksi asia, mutta sitten on tietysti murkinapuoli kun nyt listataan 50-luvun vaimo-ominaisuuksia. Olen onnistunut pitämään itseni hengissä jo vuodesta 2004, mutta se nyt ei ole mikään saavutus pizza-ja-pikaruoka -aikakaudella, jolloin ei oikeastaan tarvitse osata edes keittää vettä. Onneksi ei ole mitään muksulaumaa ruokittavana, ties mitä siitäkin seuraisi. Olen kyllä kaiketi ihan ok ruuanlaittaja, mitä nyt vähän hazardi itselleni. Yleensä nautin kana-feta-salaattia omalla verelläni, koska pilkkoessani tomaattia viillän ainakin yhteen kohtaan kättäni. Kerrankin suikaloin juustohöylällä itseltäni etusormesta sormenjäljen pois. Tiedoksi: sormenjälki tulee ihon myötä takaisin ajan kanssa. Ei siis kannata yrittää tätä temppua jos ja kun aiotte ryöstää pankin.
Okei, lasken plussaksi sen, että osaan ommella. Olen tehnyt itselleni paljonkin vaatteita, mutta nykyään taitaa olla halvempi vain ostaa kaupasta jokin kertakäyttörätti, kuitenkin ensi vuonna pitää taas saada uudet kukkajegginssit, koska Ginan muoti-insinöörit sanovat niin. Äitini teki meille pienenä vaatteita paljonkin, en tiedä oliko se halvempaa, vai oliko äidistä se vain kivaa, mutta ainakin omasta mielestäni ne olivat paljon hienompia kuin perusvaatteet. Muistelen erityisen lämmöllä Minni Hiiri -paita + hame -yhdistelmää, ja samanlaisia juhlahameita, jotka äiti teki siskolle ja minulle. Saattaa nyt kuulostaa siltä, että olen kasvanut kotirouvataloudessa, mutta äitini kävi kyllä kokopäiväisesti myös töissä. Supermutsi. Omena taisi tipahtaa kauas puusta, ehkäpä suoraan viemäriin.
Mikäli siis joskus hankin jälkikasvua, sen toisen osapuolen tulee pystyä pitämään ne mukulat hengissä ainakin rippikouluun asti. Minusta ei taida olla äidiksi, joka kokkaa ja siivoaa, pitää lapset itsetehdyissä (ja päällä pysyvissä) vaatteissa ja käy vielä töissäkin. Onneksi nykyajan ninamikkoset alkavat olla jo historian siipien havinaa ja naisella on jotain muutakin annettavaa maailmalle kuin vaimoutensa. Tämän ei pitänyt olla feministinen kannanotto, mutta jos joku sen siten haluaa ottaa, olkaapa hyvät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti