Rokkia ja rahanmenoa.

Huomasinpa tuossa, että mulla olisi vapaa viikonloppu Ruisrockin aikaan. Pieni googletus mäiskäisi onneksi todellisuudella päin naamaa ennen kuin liikaa ehti innostua. Hintaa bileille tulisi 120 euroa kolmen päivän lippu, plus tietty majoitus sen 30 euroa. Lasketaanpa huvikseen mukaan vielä safkat ja muut eväät, bensat jne. Potin hintaa verrattaessa mutaiseen festarialueeseen, känniääliömassaan, noin kahteen kuunneltuun keikkaan ja muutamaan taisteluarpeen ei tulokseksi saatukaan ihan hirvittävän hyvää hinta-laatu-suhdetta. Onko pakko hankkia jotain hirvittäviä öky-bändejä ja pelle-räppäreitä ameriikoista asti, jos ne vievät isoimman palasen sponsorirahakakusta? Sisäinen hippini protestoi todella paljon nykyajan festareiden lippuhintoja. Mitä tapahtui rauhalle ja rakkaudelle, ilmaiskonserteille ja liftareille? 

Voisihan sitä tietty lähteä talkoolaiseksi, eli toisin sanoen riistopalkalla paskaduuniin. Sielläpähän keräilet ryönän keskellä hiv-tartuntariskialueella pulloja hyvässä lykyssä pelkällä lippuhinnalla, joskus ei saa edes sitä kokonaan. Eli istun toimistossa ja kuuntelen asiakkaiden mulkutusta 8 tuntia päivässä vain jotta pääsisin  vapaana viikonloppunani tekemään huonommalla palkalla ja huonommissa olosuhteissa paskempaa duunia? Kiitos, mutta ei kiitos.

Meinasin siis suosia vähän pienempiä festareita, mutta niissäkin lippujen hinnat hipovat kipurajaa. Sellainen 30-50 euroa muuten vielä ehkä menisi, mutta siihen pitää tietty lisätä bensakulut (ihan jees, että Perä-Hikilän Takapernäjäisissä järjestetään rokkifestarit, mutta harmi vaan, että muilla kuin paikallisilla 67 nuorella matkaa festarialueelle on about 300 kilsaa) ja leirintämaksut, niin kappas, voisin tietysti vain jäädä kotiin ja ostaa kuukaudeksi ruokaa ja kuunnella musiikkia Spotifysta. Mutta eihän se olisi yhtään coolia! Onneksi olen kuitenkin jo tähän ikään ehtinyt könytä suurimman osan isoista festareista, eikä nyt ole enää niin palavaa tarvetta kömpiä darrassa puoliksi romahtaneesta teltasta ulos vain huomatakseen että naapurin piripäät ovat oksentaneet ainoiden kenkien päälle. Varsinkaan kun siitä lystistä maksetaan itsensä kipiäksi.

En haluaisi olla sellainen "ennen oli kaikki parempaa ja miehetkin pidempiä" -tyyppi, mutta nyt on kyllä mainittava, että 15-vuotiaana kävin katsomassa Apulantaa yhden päivän lipulla Raumanmeren Juhannuksessa (ennen kuin siitä tuli mainstream ja trendikkäästi RMJ) ja maksoin siitä lystistä 35 markkaa. Aurinko paistoi, mulla oli violetit aurinkolasit, iskän housut 70-luvulta, intianpuuvillainen hippipaita ja tukassa punottuja nauhoja. Elämä oli niin himskatin paljon helpompaa.

Juhannustaikaa.

Vietin kerrankin vapaata juhannusta ja pakkasin itseni sinne, minne tällaisen länsirannikkolaisen kuuluukiin mittumaarina lähteä: merenrantaan. Saari oli tarpeeksi kaukana, jotta turhat kontaktit ulkomaailmaan olisi helppo katkaista. Paitsi että netti toimi yllättävän hyvin tällä paratiisisaarellakin. Kännisiltä viesteiltä ei siis voinut välttyä kukaan. Voi tätä nykyaikaa!

Juhannuksena osoitin remppamiehen taipumukseni auttamalla mökin isäntää ja emäntää kokoamaan palapelin, jota laituriksi kutsutaan. Sain lainasaappaat jalkaani, jotka olivat pirtsakan keltaiset, mutta siihen niiden hyvät ominaisuudet päättyivätkin. Saappaiden hyödyllisyysaste kun pienesti kärsii siitä, että niissä on useampi reikä. Eikä aikaakaan kun varpaani lilluivat merivesipedikyyrissä. Tosin vedellä täytettyjä saappaitani saan todennäköisesti kiittää nilkkani ehjyydestä. Kantaessani yhtä laiturin tolpista otteeni lipsahti ja tolpan jalka kolahti suoraan omaan nilkkaan kuin pilkka konsanaan. Näkyvä vamma jäi vain mustelman muodossa, mutta kosketusarka konttini on edelleen. En ehkä löytänyt uutta uraa laiturinrakentajana. Vielä.

Testasimme myös aattona, kummalle käy pahemmin, ikkunalle vai oluttölkille, tippuessa maahan. Ikkunaa jouduimme testaamaan, koska mökki yritti päästä meistä eroon lukitsemalla koko poppoon pihalle. Loogisen päättelyketjun tuloksena otimme ikkunan alas, jotta sitä kautta joku pääsisi sisään. Kaikkien yllätykseksi ikkunassa ei ollutkaan saranoita, joten se tipahti suorilta maahan, eikä ihan hirveän matalalta. Ikkunalle ei tapahtunut mitään. Oluttölkkiin jäi pysyvät jäljet.

Mediheli nähtiin vain kerran ja silloinkin se suhautti meidän ohitse (tai ylitse oikeastaan), vaikka mediheli-momentseja meilläkin oli ihan kiitettävästi. Esimerkiksi saunapuiden hakkaus oli suhteellisen vaarallisen näköistä meininkiä. Itsekin onnistuin sahaamaan jalkaani, tosin vain nostaessani sahan pois kuistilta. Onneksi kollarihousuni olivat ainoa uhri tässä episodissa. Peukaloni kohtalo sen sijaan on jäänyt epäselväksi, sillä sen huomasin vasta aamulla olleen viillelty. Onneksi hyvinvarustetuissa mummonmökeissä on aina septidiä ja laastareita.

Jos ei saunapuiden hakkaus ja laiturin teko vielä riitä katu-uskottavaksi juhannuspuhteeksi, mainitsen vielä sen, että keitimme ystäväni kanssa yhdessä tuumin ensimmäistä kertaa pannukahvia. Pakko tosin myöntää, että googlasimme ensin ohjeet siihen, koska möksän isäntä veteli vielä hirsiä siihen aikaan. Mutta nyt ainakin tiedämme, miten keitetään pannukahvia. Ei ihan mitään eilisen teereen poikia, nih!

Saimme kuulla myös tunnelmaan sopivaa haitarimusiikkia illan isännän ottaessa harmonikan esiin. Ja vaikka musiikki itsessään kesti vain hetken, hanuriläppä jatkoi elämistään. Voitte kuvitella sen tason. Annan vinkin: äärimmäisen hyvää.

Parhaan tarinan säästin kuitenkin viimeiseksi. Rakas tarinankertojanne kaikessa viisaudessaan jotenkin onnistui lukitsemaan itsensä huussiin. Älkää kysykö miten, teoretisoimme jotain ihmisvihaaja-puukalikasta, joka yritti minut tappaa hyvin inhottavalla tavalla kääntymällä oven eteen. Mutta miten se onnistui kaatumaan kokonaan niin, että minulla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta päästä ulos kopista ilman kirveen avustusta? Onneksi ystäväni riensivät apuun kun tarpeeksi rynkytin ovea. Kyllä, olen vain näin taitava.

Keskusta-asumisen ihanuuksia.

Asun Suomen kolmanneksi suurimman kunnan keskustassa. Olen pitänyt itseäni citygirlina, vaikka oikeasti olen kotoisin pikkukaupungista. Edellisen kerran kun hain asuntoa, hain määrätietoisesti vain keskusta-asuntoa, koska mikään muu ei kelvannut. Noin neljän vuoden keskusta-asukismin myötä olen huomannut, että tässä on yllättävän paljon miinuksia plussiin verrattuna. Välimatkat miltei kaikkialle ovat kuljettavissa pyörällä, mikä on ehdottomasti plussa. Ei pitkiä, yksinäisiä kävelymatkoja aamuyöllä baarista kotiin. Kaverit tulevat shoppailureissulla poikkeamaan kahville, koska voi. Rautatieasemalle ja bussiin pääsee nopeasti. Todella jees. 

Ketään tuskin yllättää, että miinuksia aiheuttavat lähinnä toiset ihmiset. Keskeinen sijainti nääs aiheuttaa kaikenlaisia lieveilmiöitä, kuten känniääliöitä. Lisätään tähän kesän kuumat yöt ja ikivanha kivitalo, joka toimii lämmityskattilana, niin soppa on täydellinen. Ikkunoita ei voi pitää auki, koska aina joku järjen jättiläisistä koostuva kääliö-porukka päättää laulaa mennessään baarista toiseen maanantai-iltana. Tai huutaa. Tai pelata jalkapalloa keskellä katua. Kyllä, tämäkin on nähty.

Eniten itseäni kuitenkin ärsyttää amispopittajat, jotka vetävät pillurallia pitkin katuja ja huudattavat autostereoistaan jotain käsittämättömän huonoa musaa. Se kaikuu pitkin kerrostaloja ja kuuluu todella hyvin tänne asuntoon. Parasta on kun nämä amikset päättävät parkkeerata Corollansa kadunvarteen ja edelleen soittaa musiikkia kumisaapasbassolla niin paljon että ikkunat helisevät. Mikä logiikka siinä on? Okei, en usko, että näillä tyypeillä ÄO on ihan kovin korkeaa luokkaa, mutta luulisi apinankin tajuavan, että tässä on a) taloja ja niissä b) asuu ihmisiä, jotka c) saattavat nukkua maanantaina kello 02:30. Kerran eräs vähä-älyinen herraseurue parkkeerasi amisautonsa tuohon kadulle ja soitti jotain tunnin mittaista mixausta yhdestä teknobiisistä. Olin ihan varma, että sitä kappaletta on käytetty vankien kiduttamiseen. Meinasin jo heittää saappaalla poikia päähän, mutta korvatulpat olivat onneksi lähempänä. Voisitteko ajatella aivoillanne, kiitos.

Ehkäisyneuvontaa.

Otettiin pääkaupunkimatkailusta vaarin ja käytiin sunnuntaina Heurekassa katsomassa ruumisnäyttelyä Body Worlds. Näyttely oli tietysti vaikuttava, pysäyttävä ja järkyttävä, mutta eräs seikka itseäni hämmästytti todella paljon. Kuka oman elämänsä sankari tuo lapsensa sen kaltaiseen näyttelyyn? Näköjään ainakin a) idiootit, b) vitun idiootit ja c) venäläiset. Siellä isi esitteli pikku Petri-Kaalepille miten tuossa on peräsuoli ja tuossa roikkuva letkunpätkä on pippeli. Ai että. 

Sinänsä mulle on yksi hailee mitä ihmiset lapsilleen näyttävät, oli se sitten yhdyntää harrastavat ruumiit lasikaapissa tai väkivaltaiset splatter-leffat, mutta onko niiden penskojen pakko pilata meidän kaikkien ajattelevien aikuisten näyttelyfiilis? Siellä oli kuiten herreguud ihmisten ruumiita pistetty lasivitriineihin, show some respect! Silloin pitää olla turpa kiinni ja vakavana ja tiedostaa oma kuolevaisuutensa. Onneksi kuitenkin Kekku-Pirjoliisa ja Tiu-Piutu päättivät alkaa hippasille aivovitriinin ympärille.

Neljän aikuisen kokoonpanona saatiin mitta täyteen kullannuppusia viimeistään shoppailukierroksella Jumbossa. Istuttiin Teekkarin kanssa ihan nätisti penkillä ja odotettiin siskoa ja siskonmiestä, mutta eikös siihen joku mamman silmäterä sitten paukahtanut isäpappansa kanssa. Iskä räpläsi kännykkää ja ignoorasi lapsensa täysin. Ilmeisesti tämä oli normaali tilanne, koska lapsi yritti kaikkensa, että vanhempi hänet huomaisi. Esimerkiksi hakkasi kaikkea käsiin osuvaa ja potki penkkiä, josta lähti yllättävän peltimäinen ääni. Ja ei varmaan tarvitse mainita, että ääni oli myös ihan saakelin ärsyttävä. Vuoden isä palkinto lähti sille jätkälle että mäjähti.

Hei haloo, Helsinki!

Otettiin siskon ja miekkosten kanssa pieni irtiotto Mansesta ja lähdettiin vähän näpäyttämään isoveljeä onnitteluilla päin pläsiä kotimaamme pääkaupunkiin Helsinkiin eli näin landelaisittain Hesaan. Isoveljen kauniimpi puolisko oli järkännyt yllärijekun ja kutsunut baariin kaikki veljen kaverit ja pikkusiskot tietysti myös päräyttivät paikalle. Herran nassu oli aika hämmentynyt kun parisuhdeillan sijasta raikuikin "paljon onnea vaan" ja skumppalasi lytättiin käteen. Alkuilta meni kakkua mussuttaen, jutellen, juoden halpaa bisseä ("etkoilla" oli vähän halvemmat hinnat) ja kuunnellen reipasta ysäri-eurodancea. Bileet olivat oikein mainiot, mutta ai että mitä blogimatskua rävähti illan aikana esiin. 

Lauantai-iltana kymmenen jälkeen sitten halpa olut loppui ja avattiin se kuuluisa hana, josta tulee bisseä kultahippujen kanssa, eli olut oli sellainen kevyt 6,50€ (0,4l) tuoppi. Suolaiselta maistuva hinta ei nyt sinänsä haitannut, mutta se hämmästytti, että jengiä alkoi siitä huolimatta lapata sisään ja kohta populaa olikin kuin Saipan pelissä, vaikka tuskin sinne yökerhoonkaan ihan ilmaiseksi sisään pääsi. Väenpaljous antaa aina sosiologille hyvää empiriaa, joten tein viiltäviä huomioita helsinkiläisen sikahintaisen baariväestön tavoista.

Ensinnäkin, kun minä olin nuori, baariin mentiin usein hupparissa ja reisitaskuhousuissa. Cooleimmat laittoivat farkut ja topin, mutta itse en todellakaan kuulunut niihin. Helsingin kuumimmassa diskoteekissä olin ruutuhameessani täysin outsider ja nolo, mimmit olivat pukeutuneet kuin ylioppilasjuhliin, eli ihan saatanan kalliisiin mekkoihin ja painovoimaa (ja tasapainoa) uhmaaviin korkokenkiin. Tsiisus. Tuntui kuin olisin tullut suoraan pellolta. Hotellin peilistä katsonut ihan jees mimmi muuttui metsänpeikoksi niin että hupsista vaan. Olenko vanha vai vaan perseestä kun en jaksa ihan niin paljoa panostaa perusbaari-iltaan? Toisaalta, olen myös varattu, joten lihaa ei tarvitse esitellä, jotta saisin vietyä jonkun hotellihuoneeseeni. Ehkä silläkin on merkitystä.

Toiseksi, miksi ihmeessä jätkät käyttävät aurinkolaseja sisällä? Anteeksi nyt vaan, mutta millä logiikalla? Minun aivoni eivät sitä käsittäneet, he näyttivät paitsi noloilta myös idiooteilta. Ei ollenkaan siisteiltä. Ehei. Eräs tällainen aurinkolasijäbä yritti tulla seurueemme neitosen viereen istumaan, mutta tahdikkaana ihmisenä kysyin häneltä kohteliaasti, että "häikäiseekö tuo aurinko sinua liikaa?" Naurun saattelemana heebo poistui takavasemmalle. Heipat vaan sinne.

Tanssilattian tanssimode oli tyyliä silli sillipurkissa. Horisontaalisesta liikkumisesta ei ollut puhettakaan, joten lanseerasin ihan oman tanssiliikkeen, jossa nostetaan kädet ensin pystysuoraan ylös ja sitten notkautetaan polvilla vähän alaspäin. Ja kaikki mukaan! Siinä vaiheessa, kun joku arjen sankari kaatoi kaljansa päälleni, päätin liueta paikalta. Onneksi hän kohteliaasti pahoitteli sanomalla, että "ainakaan se ei ollut kusta, verta tai spermaa". Herrasmiehiä näköjään on vielä olemassa!

Lähtiessämme baarista pois ulkona oli vielä ihan tajuttoman pitkä jono, sekä "nolojen tavisten" jonossa että "viiaipii"-jonossa, jossa paskantärkeät pikkupenskat väläyttelivät isiltä saatuja rahojaan. Ootte niin siistejä hei.

Vielä lopuksi onneksi bongasimme morsiusparin, joka oli päättänyt tulla viettämään hilpeitä hääjatkojaan baariin. Mahtoi olla hauskaa väentungoksessa siinä valtavassa morsiusmekossa. Peukut ja onnea avioliittoon!

Kävellessämme yöllä hotellille totesimme, että pikkukaupunki on hyvä kaupunki. Kuten Tampere.

Elämän pieniä, ärsyttäviä tosiseikkoja.

Tiedätte varmaan, kuinka ärsyttävää on, että kun näytät kauheimmiltasi, sinua vastaan kävelee joku, jota et toivoisi näkeväsi juuri silloin. Esimerkki: salilta kotiin kestää 3,5 minuuttia kävellä, joten ajattelit livahtaa kenenkään huomaamatta takakujan kautta himaan suihkuun. Vastaan tulee kuitenkin ex-poikaystävä, jota et ole nähnyt ainakaan vuoteen ja hänellä on mukanaan uusi, viimeisen päälle huoliteltu naikkonen. Kuulumisia vaihdetaan, mutta vain koska tilanne on sinulle mahdollisimman kiusallinen. Onneksi olen kuitenkin jo ylittänyt iän, jossa tuollaisilla triviaaleilla asioilla olisi väliä. Seurauksena tämä:

Idiootteja kaikkialla.

Kuka ihmissaasta sai päähänsä kuningasidean rimputella alaovellani summeria klo 10:14 tänä aamuna? Olin päässyt yövuorosta lähtemään kotiin kello 06:00 eli elintärkeää uniaikaa oli kertynyt ruhtinaalliset kolmisen tuntia. En voi sanoin kuvailla, miten paljon vihaan tuota ihmistä tänään. Kyseessä ei ollut varmasti kukaan tuttu, koska ystävilläni on tarpeeksi järkeä soittaa etukäteen, mikäli haluavat liikahtaa residenssiäni kohti. Rimpauttelija ei ollut myöskään perinteinen kakara, joka soittaa jokaista summeria muutaman kerran, vaan fokusoi vittuilunsa juuri minuun. Jos löydän sinut, tiedät minne ruuvimeisseli työntyy. 

Tämä on blogikirjoitus blogeista.

Aloittaessani tämän blogin minulla oli haaveena, että tekisin postauksen jokaisesta suositusta blogigenrestä. Tarkoitan siis, että kun on olemassa "lifestyle-blogeja" ja "treeniblogeja" yms. niin voisin kattaa kaiken, mutta vain postauksissa. Koska en pysty, kykene, viitsi enkä jaksa tehdä vain yhteen aiheeseen liittyvää blogia.

Yksittäisaiheblogit ovat usein tylsiä. Annan esimerkkejä: "Eeva-Kanerva kävi tänään lenkillä, näki lokin ja söi kaksi viinirypälettä, ai että miten tää kurkku-sitruuna-vesi-dieetti on ollut ihan supertehokas! Illalla pitää vielä tehdä askel-kyykkyä, koska ajattelin vahingossa karkkipussia ja se näkyy heti hei reisissä!" Auttamattomasti myös jossain vaiheessa koko aiheesta ei ole enää mitään sanottavaa, esim. Ihana-Nuulia postaa blogiinsa "ostin taas Henkkamaukalta erään pallo-ruutu-kuvioisen tiskirätin ja olen niin onnessani xoxo!" Tai parhaassa tapauksessa blogin ajankohtaisuus on kaikonnut jo männäpäivinä "meidän Veeti-Kekkuli on nyt jo 2 vuotta, tässä kuva ulosteesta" kertoo Terhiina blogissaan raskaanajaonnellinen. Huokaus.

Haaveet sikseen, etsiskelin erilaisia kirjoituksia ja surffailin blogilista -sivustolle. Huomasin, että mitä ikinä keksitkin, siitä on blogi jos toinenkin. Järkytyin. Ajattelin lisätä oman blogini sinne, mutta harkistin vähäsen tämän lauseen kohdalla: "Anna blogisi www-osoite, Blogilista käy nuuskimassa sieltä blogisi tiedot." Parempaa oli kuitenkin luvassa, sillä blogille pitää antaa jotain avainsanoja. Ehdotuksia tuli sitä mukaa kun kirjoitti muutaman kirjaimen, ja minäpä tietysti sillä kikkailemaan. Huumori-ihmisenä aloin kirjoittaa "je", jonka seurauksena ehdotukset olivat "jeesus", "jewellery", "jenni", "jenkit" ja "jee". Mitä? Jeesuksen nyt vielä ymmärtää, mutta joku on oikeasti antanut blogilleen avainsanaksi "jennin" ja "jeen"? Muita avainsanoja, jotka olivat mielestäni hyvin kuvaavia ja upeita olivat mm. suolisto, matti, vaipat, kakka, ryyppääminen ja pillu.  Kenties näillä avainsanoilla saisi hyvin lukijoita. Viihdytin itseäni tovin kokeilemalla, millaisia erilaisia hakusanoja lista ehdotti. Kikkailuni kostautui. Painoin meinaan vahingossa enteriä ja blogini pärähti listoille hyvin kuvaavassa luokassaan: kukka. Universumi on puhunut ja blogi olkoot listalla.

Nyt on hyvä pumppi.

Käväisin tänään salilla vähän pumppaamassa rautaa tai mitä siellä nyt ikinä tehdäänkin.

Juteltiin kerran erään kaverin kanssa salivaatteista, ja se keskustelu tuli mieleen tänään. Jutuissa päädyttiin siihen, että truu-pumppaajat eivät mieti, mitä rytkyjä päälleen kiskovat, koska he joka tapauksessa ovat siellä jatkuvasti. Jos on tarpeeksi kova tyyppi, ei tarvitse miettiä miltä näyttää, eikä vaatteiden teknisyydellä ole enää niin väliä. Esimerkiksi kerran lenkillä vastaani juoksi jäbä, joka lenkkeili farkuissa. Meni aika lujaa myös.

Tänään näin salilla miehen, joka treenasi flip-flopeissa (aka läpsyissä tai lipareissa) eli sellaisissa rantakengissä. Kunnioitukseni taso: taivas on rajana. 

Kiitos vaan ja hei.

Rakkaat kanssaihmiset. Tässä pieni muistutus.

Pullamössöjä perseilijöitä kaikki tyynni.

En jaksa olla kovin yhteiskuntakriittinen tässä blogissa, koska on olemassa tuhat kertaa parempia ja asiallisempia yhteiskuntakriitikkoja, joiden kanssa olen samaa mieltä, ja jotka saavat asian perille paljon järkevämmin. Toiseksi, en jaksa sitä kakkamyrskyä, jonka yhteiskuntablogaajat saavat niskaansa. Mitä blogiin tulee, olen mieluumiin kevyt lifestyle-blogisti, jonka päässä ei liikahtele juuri Rihannan lyriikoita enempää. Ne, jotka minut tuntevat, tietävät minun kuitenkin kuitenkin olevan ihan pikkuruisen mieltä joistakin asioista. Sillai kevyesti ja mahdollisimman epäkärkkäästi.

Nyt kuitenkin aion kertoa opiskelijoiden laiskuudesta, koska tämä ja tämä ja mm. tämä. Kirjoitukseni on edelleen rankan ironinen, joten kakkahuutelut voi kiljahtaa vaikka lähimpään kaivoon. Kuvat ovat lazy college senior -memejä, koska se itsessään kertoo jo paljon aiheesta. Siis siitä, miten opiskelijat eivät tee muuta kuin juovat bisseä ja bilettävät, nukkuvat luennoilla ja valmistuvat hitaasti.

Olen käynyt koko yliopistoaikani osa-aikatöissä. Palautin viime vuodelta 5 kuukauden tuet takaisin, koska Kelan mielestä opiskelija ei ainoastaan voi vaan hänen myös pitää elää sen normaalia ihmistä kauhistuttavan köyhyysrajan alapuolella. Tämän huomaa siitä, että vaikka teen jokseenkin vähän töitä ja vain pari vuoroa viikossa, "tienaan" niin paljon, että Kelan mielestä en ole oikeutettu hyvinvointivaltion suomiin etuuksiin. Työnteosta (ja vapaa-ajan vajauksesta) huolimatta palautin kandidaatintutkielmani tänä vuonna, suunnitellusti ja aikataulussa. Juuri niin kuin ministerisedät ja -tädit tahtovat.

En ole koskaan ollut mielestäni mikään hikari, mutta huomaan, että kun olen löytänyt alan, josta pidän, opiskelut sujuvat kuin itsestään. Luen tenttikirjoja mielenkiinnolla, kirjoitan esseitä helposti aamuyön tunteihin asti ja saan hyviä numeroita. Miksi siis pitäisi tunkea 19-vuotiasta valkohattuista reppanaa, joka hädintuskin saa ajaa isin Mersulla, ensimmäiseen opiskelupaikkaan, johon hän sattuu pääsemään? Itse en ainakaan 19-vuotiaana tiennyt tuon taivaallista siitä, mitä haluan isona tehdä. Kannatan ehdottomasti epäröiville välivuotta, jolloin voi kokeilla tehdä erilaisia töitä tai työharjoittelua tai käydä intin tai mitä tahansa nyt tarvitseekaan, jotta keksii, miksi haluaa tulla kun on vanha ja rasittunut.

Uraputki kun meillä nykyajan pullanmuruilla on joka tapauksessa aika lyhyt ja täynnä erilaisia pätkätöitä, työttömyysjaksoja, työharjotteluita ja uudelleenkouluttautumisia. Emme ole enää sitä onnekasta sukupolvea, joka valmistuttuaan menee firmaan x töihin ja saaa työuran loputtua kultakellon palvelusvuosista. Kieltäydyn myös kuuntelemasta puhetta siitä, ettenkö olisi jo edennyt työurallani, olen sentään tehnyt palkkatöitä kokoaikaisena ja vakituisena jo vuodesta 2008. Valmistunut tai ei-valmistunut, eikö työpanoksellani ole muka ollut merkitystä yhteiskunnalle? Anteeksi, voisitko siellä ministeriön norsunluutornissa ottaa esille vielä suurennuslasin, jotta muistuttaisit vielä enemmän läskiä porvarin penskaa, joka polttaa huvikseen muurahaisia hengiltä.

Useimmat opiskelutovereistani käyvät osa-aikaisesti duunissa, ainakin jossain vaiheessa, ellei nyt ihan koko vuotta. Mutta nytpä tulee se twisti: on myös niitä downshiftaaja-pellejä, jotka pössyttelevät puistossa rumpupiirin tahtiin ja tuijottelevat taivaita, koska ovat niin yhtä universumin kanssa. Niitä, jotka eivät etene koska heitä ei vain kiinnosta. Apua, apua, tarkoittaako tämä että kaikki nuoret opiskelijat ovat laiskoja tyhjäpäitä, jotka silkkaa perseyttään eivät koskaan maksa yhteiskunnalle takaisin hirvittävää summaa, jonka he ovat siltä kupanneet? Kyllä, koska myös kaikki keski-ikäiset ovat puistossa hengaavia kadun sankareita, jotka nostavat sosiaalitukea, rähisevät ohikulkijoille ja vetävät viinaa. Eikun hetkinen. Eikö muihin kuin nuoriin saakaan soveltaa samaa kaavaa, jotkut ovat = kaikki ovat? Haistanko nyt epäreiluutta? Voiko olla, että nuoriso on vuosikymmenestä toiseen aina se paha, vaikka suhteellisen usein nuorista tulee (oho) juuri niitä  aikuisia? Eikai maailmassa ole virheitä? Mua on nyt huijattu. 

Suomen kesä on lyhyt ja vähäluminen.

Ah, kesä ja kärpäset, valoisat yöt ja hikiset päivät. Facebook on mahdollistanut kesästänauttimisen laajalla skaalalla, sillä jokainen pasteaa kuvia kermajätskitötteröistään ja kahdeksan euron terassikaljoistaan, enkä malta odottaa ensimmäisiä bikinikuvia, jotka mauttomuudessaan tuovat aina hyvän kesäfiiliksen.

En ole koskaan ollut kesäihmisiä. Yllättävän monet ensimmäisen valonpilkahduksen ja mittarin lukeman heilahtamisen jälkeen repivät villapaidan yltään, juovat kossurälläyskännin ja huutavat Suvivirttä Kesä-Ladan ikkunasta. Itse en nyt varsinaisesti vihaa kesää, mutta suhteemme on neutraali, enkä koe tarvetta hehkuttaa sitä ihan joka puolella (enkä ymmärrä miksi kenelläkään muullakaan on tarvetta, se on vuodenaika, eli todennäköisesti tulee taas ensi vuonna). Se johtuu useasta eri syystä, mutta yksi niistä on se, että tykkään olla koulussa. Pienempänä kummivanhemmat aina kiusasivat meitä lapsia sanomalla, että "onko kivaa kun loma loppuu ja koulu alkaa" ja kaikki muut huusivat yhteen ääneen "EI!" Paitsi pikku-Marjaana, joka sanoi ihan hiljaa että joo. Kesällä vaan ei ollut niin kivaa, ei rutiineja (olen rutiinintarpeinen edelleen), ei päivittäistä kavereiden kanssa hengailua eikä opiskelua. Ehkä olen aina ollut semisti nörtti. Onneksi kesällä sai sentään lukea Agatha Christietä. Silti paras päivä vuodessa oli ensimmäinen koulupäivä syksyllä.

Toinen syy kesäneutraaliuteeni on joidenkin teorioiden mukaan se, että olen syntynyt syyskuussa. Syksy onkin vuodenajoista lempparini, ruska värjää lehdet pihalla kauniiksi ja on viileää, muttei vielä lunta. Kesällä kun inhottavinta on liika kuumuus. Tai no, ei oikeastaan, vaan inhottavinta on kesäihmiset, jotka kiljuvat "ei saa valittaa!" kun sanoo, että on liian kuuma. Miksei saisi valittaa? Heti kun syksyn ensimmäiset viileät aamut saapuvat, kesä-esat laittavat Facebookkiin jotain vitamiineista ja synkästä talvesta ja angst. Anteeksi nyt vaan, helteessä mummoja tuupertuu kodeissaan pelkästä kuumuudesta, mutta kupsahteleeko niitä talvella? Eikö? No kappas! Saanko siis valittaa a) koska on ihmiselle vaarallisia lämpötiloja vai b) koska varpaani kastuivat, enkä voi käyttää korkkareita. Choose wisely!

Kesässä on myös hirveä sosiaalinen paine. Pitäisi olla aktiivinen, ulkoilla, "nauttia kun vielä voi" ja tehdä muutenkin kaikenlaista, mihin tällainen sisätila-citygirl ei oikein taivu, esimerkiksi jotain mullan tonkimista ja metsässä talsimista. "Ihana ilma, miksi olet sisällä?" on todella ärsyttävästi sanottu. Teen esimerkiksi yövuoroa, jolloin no, öh, pitää myös nukkua ja se uni nyt sattuu tapahtumaan klo 06 ja 14 välillä. Sitten on tietysti nämä sankarit, jotka antavat "hyviä vinkkejä" muille: "Hei siis mä en ainakaan valita kesästä, KESÄÄH! Ihanaa. Kato en todellakaan jää kotiin makaamaan vaan meen biitsille tai terassille daa." Helppoahan se on, jos ei käy töissä, mutta jotkut meistä eivät vain makaa sängyssä ja polttele pilveä ja nosta rahaa taikaseinästä. Ensimmäinen kesätyöni oli vuonna 2000 ja siitä se sitten lähti. Ja jos nyt joku tulee mussuttamaan, että nyyh, en ole saanut töitä, ei se ole mun vika vaan yhteiskunnan rakenteiden ja koska kahviteollisuus, niin säästä sössötys! Voit olla myös antamatta työttömän vinkkejä kesähelteisiin, jotta en vihaa sinua. Yksinkertaista. 

Kesäduuni ja Oikea duuni eroaa toki siinä, että nykyään mulla on palkallinen kesäloma. Joten lällätilää kaikille, jotka sanoivat mun tekevän "liikaa" töitä syksyn ja kevään (enemmän kuin he, mikä ei ole vaikeaa, jos lähtökohta on ei lainkaan töitä). Neljä viikkoa on kuitenkin Suomen kesässä yllättävän lyhyt aika, varsinkin jos sen pitää syksyllä, kuten allekirjoittanut, joten eiköhän sitä kesää tule kulutettua lähinnä duunissa. Toisaalta, töissä on ilmastointi, joten joskus on ihan virkistävää vaihtaa tämä sauna, jota kodiksi kutsun, viileään toimistoon. 

Ei siis kannata ottaa paineita kesästä, mutta älkää nyt hyvät ihmiset russuttako, etteikö saisi inhota 30 asteen helteitä. Tottakai saa! Eikö voi olla vaan et hei, mä tykkään tästä ja sä tykkäät tosta, piis mään. Ilman että joku näsäviisastelija omahyväisen hymyn kera lässyttää että "muistutan tosta sua sit ensi talvena, heh heh." Jos olisin väkivaltainen, vetäisin pataan, mutta koska en ole, lyön puhujan pään vain mielessäni patteriin.

Tässä vielä kiva kesäbiisi.

Jos et vastaa tähän kiertokirjeeseen tunnin kuluessa, maailma räjähtää.

Sain Emmiltä tällaisen haasteen. En yleensä oikein arvosta kiertoviestejä, mutta tehdäänpä nyt läpällä.

"Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään. Pitää myös vastata haastajan 11 kysymykseen. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille. Haasteeseen pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa. Sinun pitää kertoa, kenet olet haastanut. Ei takaisinhaastamista!"

Emmiä kiinnosti ja minähän vastaan

1. Mikä on inhokkiruokasi?

- Kaalikääryleet ja maksalaatikko. Ensimmäinen koska ala-asteen ruokala ja jälkimmäinen ei vaan millään uppoa.

2. Unelmiesi matkakohde?

-  Hmm. Ei mulla oikein ole mitään sellaista. Ehkä Pariisissa tulee vielä käytyä.

3. Mikä oli lapsena suosikkilelusi?

- Rusinanalle.

4. Teinivuosiesi suosikkibändi?

- Vähän riippuu ajasta, mutta ehkä Garbage ja Anouk olivat jossain vaiheessa tosi kovia juttuja.

5. Kerro hienoimmasta konsertti-/keikkakokemuksestasi.

- Don Huonojen keikka RMJ:ssä vuonna 2003. Bändi oli hajoamassa kesän jälkeen, sinä juhannusaattona oli satanut koko päivän ja kun Donkkarit alkoivat soittaa, pilvet rakoilivat ja aurinko tuli esiin. Kalle Aholan hiukset heiluivat tuulessa. Ah ja voih.

6. Minkä kouluaineen opettaja oli sinulle mieluisin ja miksi?

- Riippuu vähän kouluasteesta. Uskonnonopettaja oli yläasteella aika inspiroiva (ironista kyllä) ja lukiossa taas filosofian opettaja.

7. Minkä ongelman poistaisit maailmasta?

- Ihmiset. 

8. Missä asiassa olet hyvä?

- Oon aika hyvä kuulemma kirjottaan.

9. Mikä pieni mutta sinulle tärkeä asia tekee sinut iloiseksi?

-  Voi, vaikka mikä! Kattotuuletin, puhtaat lakanat, tuntemattoman ihmisen hymy, junamatkat, kesäiset sadekuurot, syksyn keltaiset lehdet. Jne.

10. Oletko myöhästyjä vai aina ajoissa paikalla?

 - Aina ajoissa. Myöhästyjät ovat itsekkäitä kusipäitä, jotka eivät ajattele toisten ihmisen ajan olevan tärkeää.

11. Mikä oli unelma-ammattisi lapsena?

- Prinsessa ja näyttelijä. Olin todella pettynyt kun äiti kertoi, että minun pitäisi muuttaa pois kotoa ollakseni prinsessa. 

Ja sitten ne 11 asiaa.

1. Luen kesällä aina dekkareita. Kiitos äidin ja äidin kirjahyllyn, josta olen joskus nuorena plikkana vienyt Agatha Christien teoksia kesälukemistoksi rannalle.

2. En pidä suklaakakuista.  Älkää kysykö miksi, en osaa selittää.

3. Lempikukkani on gerbera. 

4. Lord of The Rings (suom. Taru Sormusten Herrasta) oli mielestäni ensinnäkin äärimmäisen puuduttava trilogia paperilla, mutta valkokankaalla vieläkin tylsempi.

5. Värjäsin ensimmäisen kerran hiukseni mustaksi vasta 22-vuotiaana, koska äiti oli sanonut, että ne eivät sovi minulle.

6. Olen alleginen pähkinöille. Tämän sain selville vasta hiljattain, koska en oikeastaan edes tykkää pähkinöistä, enkä ole siis niitä juuri mussutellutkaan. Pähkinäsuklaa on vain pilalle mennyttä suklaata.

7. Tällaisten listojen tekeminen on mielestäni uskomattoman typerää.

8. Olen horoskoopiltani Neitsyt, mistä on kyllä revitty ihan törkeästi huumoria joskus teininä. Ja horoskoopit ovat huuhaata. Kerroinpahan vain, jotta saan täytettyä yhden kohdan tähän listaan.

9. Osaan neuloa ja ommella. Tosin kiitos siitä ei kuulu yhdellekään ala-asteen rättikässäopelle, jotka olivat toinen toistaan ärsyttävämpiä.

10. Omistan moottoripyöräkortin.Wrum.

11. Minua hämmentää luvun 11 toistuvuus tässä kiertoviestissä. Onko tämä noituutta? Mikäli en tee tätä haastetta ja lähetä tätä 11 tunnin kuluessa 11 sielulle, tulen kuolemaan väkivaltaisesti ja tapaturmaisesti tai elämään selibaatissa ja karvaisena loppuelämäni? 

 

Okei, eli mun pitäisi haastaa 11 henkilöä tähän myös? No dice, eihän mulla ole edes niin montaa ystävää. Kiusallani haastan pikkusiskoni, joka on juuri alottelemassa blogistin uraansa.  Ja tässä tämän pakanauskon mukaisesti 11 kysymystä.

1. Kuka oli Nostradamus?

2. Miksi maailmassa ei ole tarpeeksi rakkautta?

3. Jos saisit minkä tahansa jäätelömaun poistaa maailmasta, mikä se olisi?

4. Kenen syy on maailman pahuus?

5. Montako blondia tarvitaan vaihtamaan lamppu?

6. Jos saisit olla kuka tahansa päivän, kuka olisit?

7. Mikä on lempi koirarotusi?

8. Mistä aistista luopuisit, jos jostain olisi pakko?

9. Mikä on ollut tähänastisen elämäsi paras päivä?

10. Keksi joku kysymys ja vastaa siihen.

11. Anna 11 asiaa, jotka alkavat S-kirjaimella ja ovat mielestäsi kivoja.

 

Valkoinen hattu täynnä viisautta.

Hyvää uutta elämää, arvoisat ylioppilaat, vastavalmistuneet ja muut elämän välisatamalta laivaan astuneet. Keväässä on aina samalla lopun haikeutta ja tulevaisuuden kaipuuta. Omasta lakituksestani on jo yhdeksän vuotta ja se tuntuu ihan kammottavan pitkältä ajalta. Onneksi tuollaiset elämän rajapyykit ovat jo takanapäin ja valkolakkikin on lähinnä harmaahattu riehakkaiden vappuhippojen jäljiltä.

En ole kuitenkaan vielä niin kalkkeutunut, ettenkö muistaisi sitä hetkeä kun länttäsin lätsän päähän ja kuvittelin muiden kukitettavien ohella tietäväni mm. kaiken. Maailma oli ihan sairaan siisti, tulevaisuus oli täysin auki hyvällä tavalla, oli vain omasta itsestä kiinni, mihin junaan hyppää. Yo-juhlaviikolla sai väännellä kakkusia yömyöhään äipän kanssa, myös juhlia edeltävänä yönä. Aamulla oli tietysti kampaaja ja tämä unideprivaatio johtikin siihen, että nukahdin baarin pöytään silkkaa uupumustani. Silloinen poikkis kiukustui ja väitti minun sammuneen ja vei kotio nukkumaan. Seuraavana aamuna ei oikein hymyä irronnut, vaikka oli vielä toiset juhlat edessä. Harmitti, koska äiti kielsi juomasta punaviiniä yo-lakista. Myöhemmin tosin olen ihan kiitollinen että lakkiparkani säästyi moiselta kohtalolta.

Itse juhlissa en saanut syödyksi kuin about puolikkaan lihapullan. Joka kerta, kun sain herkkulautasen eteeni, tuli taas joku Martta-tädin serkuntytön kaveri Kerttu-Jermakki onnittelemaan ja tietysti piti kilauttaa sitä Prisman päärynäsiiderillä täytettyä skumppalasia joka jeesuksen kerta. Ei tule varmaan kenellekään yllätyksenä, että tykkään olla juhlissa ennemmin vieraana kuin itse pääpiruna. Ylppäreissä kannattaisi olla flyeri, jossa lukisi a) mitä kirjoitin ja b) mihin olen hakemassa opiskelemaan, jotta niitä voisi jaella kaikille kyselijöille. Säästyisi hyvää lihapullansyöntiaikaa sille lakkihenkilöllekin.

 

Kuten todettu, lakki mahtui just ja just päähän, koska nuppi oli niin täynnä viisautta. Aika saakelin (pardon my french) nopiaan sitä tipahti kyllä maanpäälle kun yhtäkkiä ei ollutkaan niin helppo saada opiskelupaikkaa tai töitä tai yhtään mitään. Nuoruus on niin kauan kivaa kun voi luottaa siihen, että valtio maksaa elämisen ja kesätyöt ovat vain "kiva lisä" tuloihin. Oikea totuus paljastuu siinä vaiheessa, kun on pakko hankkia jokin paskaduuni, jotta voit maksaa sen ylihintaisen rupuyksiön, ja vuokraisäntäkin on ihmisenä täysi perse. Eräs yksiöni Tampereella oli uskomattoman kaunis, siinä oli parkettilattia ja valkoiset seinät ja söpöt kaapinovet ja pikkuruinen keittiö. Olin todella ylpeä kodistani, koska se oli ensimmäinen oikeasti kodilta tuntuva paikka sitten vanhempien luota lähdön. Olihan se toki tyyriskin, koska sijainti oli Tampereen ydinkeskustaa. Sisko tuli kerran käymään ja tokaisi, että hankkii sitten isona samanlaisen, "paitsi hienomman". Pienesti loukkaannuin.

Joka tapauksessa kaikki valkohattuiset ihmislapset: ottakaa toki nyt kaikki irti kaikkitietäväisyydestä, onnellisuudesta, hullusta vapaudesta ja nuoruudesta, kun vielä voitte. Teekkari  kertoi, miten fuksivuonna joku ännännen vuoden veteraaniteekkari oli todennut heille, että kyllä tuo innostus vielä kyynisyydeksi muuttuu. Ja kuulemma muuttuihan se.