Vietin kerrankin vapaata juhannusta ja pakkasin itseni sinne, minne tällaisen länsirannikkolaisen kuuluukiin mittumaarina lähteä: merenrantaan. Saari oli tarpeeksi kaukana, jotta turhat kontaktit ulkomaailmaan olisi helppo katkaista. Paitsi että netti toimi yllättävän hyvin tällä paratiisisaarellakin. Kännisiltä viesteiltä ei siis voinut välttyä kukaan. Voi tätä nykyaikaa!
Juhannuksena osoitin remppamiehen taipumukseni auttamalla mökin isäntää ja emäntää kokoamaan palapelin, jota laituriksi kutsutaan. Sain lainasaappaat jalkaani, jotka olivat pirtsakan keltaiset, mutta siihen niiden hyvät ominaisuudet päättyivätkin. Saappaiden hyödyllisyysaste kun pienesti kärsii siitä, että niissä on useampi reikä. Eikä aikaakaan kun varpaani lilluivat merivesipedikyyrissä. Tosin vedellä täytettyjä saappaitani saan todennäköisesti kiittää nilkkani ehjyydestä. Kantaessani yhtä laiturin tolpista otteeni lipsahti ja tolpan jalka kolahti suoraan omaan nilkkaan kuin pilkka konsanaan. Näkyvä vamma jäi vain mustelman muodossa, mutta kosketusarka konttini on edelleen. En ehkä löytänyt uutta uraa laiturinrakentajana. Vielä.
Testasimme myös aattona, kummalle käy pahemmin, ikkunalle vai oluttölkille, tippuessa maahan. Ikkunaa jouduimme testaamaan, koska mökki yritti päästä meistä eroon lukitsemalla koko poppoon pihalle. Loogisen päättelyketjun tuloksena otimme ikkunan alas, jotta sitä kautta joku pääsisi sisään. Kaikkien yllätykseksi ikkunassa ei ollutkaan saranoita, joten se tipahti suorilta maahan, eikä ihan hirveän matalalta. Ikkunalle ei tapahtunut mitään. Oluttölkkiin jäi pysyvät jäljet.
Mediheli nähtiin vain kerran ja silloinkin se suhautti meidän ohitse (tai ylitse oikeastaan), vaikka mediheli-momentseja meilläkin oli ihan kiitettävästi. Esimerkiksi saunapuiden hakkaus oli suhteellisen vaarallisen näköistä meininkiä. Itsekin onnistuin sahaamaan jalkaani, tosin vain nostaessani sahan pois kuistilta. Onneksi kollarihousuni olivat ainoa uhri tässä episodissa. Peukaloni kohtalo sen sijaan on jäänyt epäselväksi, sillä sen huomasin vasta aamulla olleen viillelty. Onneksi hyvinvarustetuissa mummonmökeissä on aina septidiä ja laastareita.
Jos ei saunapuiden hakkaus ja laiturin teko vielä riitä katu-uskottavaksi juhannuspuhteeksi, mainitsen vielä sen, että keitimme ystäväni kanssa yhdessä tuumin ensimmäistä kertaa pannukahvia. Pakko tosin myöntää, että googlasimme ensin ohjeet siihen, koska möksän isäntä veteli vielä hirsiä siihen aikaan. Mutta nyt ainakin tiedämme, miten keitetään pannukahvia. Ei ihan mitään eilisen teereen poikia, nih!
Juhannuksena osoitin remppamiehen taipumukseni auttamalla mökin isäntää ja emäntää kokoamaan palapelin, jota laituriksi kutsutaan. Sain lainasaappaat jalkaani, jotka olivat pirtsakan keltaiset, mutta siihen niiden hyvät ominaisuudet päättyivätkin. Saappaiden hyödyllisyysaste kun pienesti kärsii siitä, että niissä on useampi reikä. Eikä aikaakaan kun varpaani lilluivat merivesipedikyyrissä. Tosin vedellä täytettyjä saappaitani saan todennäköisesti kiittää nilkkani ehjyydestä. Kantaessani yhtä laiturin tolpista otteeni lipsahti ja tolpan jalka kolahti suoraan omaan nilkkaan kuin pilkka konsanaan. Näkyvä vamma jäi vain mustelman muodossa, mutta kosketusarka konttini on edelleen. En ehkä löytänyt uutta uraa laiturinrakentajana. Vielä.
Testasimme myös aattona, kummalle käy pahemmin, ikkunalle vai oluttölkille, tippuessa maahan. Ikkunaa jouduimme testaamaan, koska mökki yritti päästä meistä eroon lukitsemalla koko poppoon pihalle. Loogisen päättelyketjun tuloksena otimme ikkunan alas, jotta sitä kautta joku pääsisi sisään. Kaikkien yllätykseksi ikkunassa ei ollutkaan saranoita, joten se tipahti suorilta maahan, eikä ihan hirveän matalalta. Ikkunalle ei tapahtunut mitään. Oluttölkkiin jäi pysyvät jäljet.
Mediheli nähtiin vain kerran ja silloinkin se suhautti meidän ohitse (tai ylitse oikeastaan), vaikka mediheli-momentseja meilläkin oli ihan kiitettävästi. Esimerkiksi saunapuiden hakkaus oli suhteellisen vaarallisen näköistä meininkiä. Itsekin onnistuin sahaamaan jalkaani, tosin vain nostaessani sahan pois kuistilta. Onneksi kollarihousuni olivat ainoa uhri tässä episodissa. Peukaloni kohtalo sen sijaan on jäänyt epäselväksi, sillä sen huomasin vasta aamulla olleen viillelty. Onneksi hyvinvarustetuissa mummonmökeissä on aina septidiä ja laastareita.
Jos ei saunapuiden hakkaus ja laiturin teko vielä riitä katu-uskottavaksi juhannuspuhteeksi, mainitsen vielä sen, että keitimme ystäväni kanssa yhdessä tuumin ensimmäistä kertaa pannukahvia. Pakko tosin myöntää, että googlasimme ensin ohjeet siihen, koska möksän isäntä veteli vielä hirsiä siihen aikaan. Mutta nyt ainakin tiedämme, miten keitetään pannukahvia. Ei ihan mitään eilisen teereen poikia, nih!
Saimme kuulla myös tunnelmaan sopivaa haitarimusiikkia illan isännän ottaessa harmonikan esiin. Ja vaikka musiikki itsessään kesti vain hetken, hanuriläppä jatkoi elämistään. Voitte kuvitella sen tason. Annan vinkin: äärimmäisen hyvää.
Parhaan tarinan säästin kuitenkin viimeiseksi. Rakas tarinankertojanne kaikessa viisaudessaan jotenkin onnistui lukitsemaan itsensä huussiin. Älkää kysykö miten, teoretisoimme jotain ihmisvihaaja-puukalikasta, joka yritti minut tappaa hyvin inhottavalla tavalla kääntymällä oven eteen. Mutta miten se onnistui kaatumaan kokonaan niin, että minulla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta päästä ulos kopista ilman kirveen avustusta? Onneksi ystäväni riensivät apuun kun tarpeeksi rynkytin ovea. Kyllä, olen vain näin taitava.
Parhaan tarinan säästin kuitenkin viimeiseksi. Rakas tarinankertojanne kaikessa viisaudessaan jotenkin onnistui lukitsemaan itsensä huussiin. Älkää kysykö miten, teoretisoimme jotain ihmisvihaaja-puukalikasta, joka yritti minut tappaa hyvin inhottavalla tavalla kääntymällä oven eteen. Mutta miten se onnistui kaatumaan kokonaan niin, että minulla ei ollut pienintäkään mahdollisuutta päästä ulos kopista ilman kirveen avustusta? Onneksi ystäväni riensivät apuun kun tarpeeksi rynkytin ovea. Kyllä, olen vain näin taitava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti