Uneton Tampereella.

Ei tule varmaan kenellekään yllätyksenä että nöyrä tarinankertojanne kärsii unettomuudesta. Tällainen stressaan kandista -päivä on omiaan lisäämään valveillaolotunteja, vaikka keho olisikin rättiväsynyt ja jalat kuin vellihousulla äidinkielen esitelmän aikaan. Pyörin yleensä aikani sängyssä, kunnes vain luovutan ja teen jotain muuta, jolloin itse unettomuus ei stressaa niin paljoa. Seuraavan päivän uneliaisuus on tulevaisuus-Marjaanan huolia, antaa sen pällin hoitaa asia, muahahahaa! 

Tällä hetkellä sängyssä kuitenkin tuhahtelee jokin teekkaripoika, joten en voi tehdä mitään kovin äänekästä tai valoa tarvitsevaa aktiviteettiä, sellaista kuten ristihyppely, pitsinnypläys, oopperalaulu, John Fisken lukeminen tai Sikstiiniläiskappelin maalaus. Muutenhan toki tekisin noista kaikkia! Ehdottomasti. Totta puhuen yleensä unettomina öinä lueskelen, katson leffaa tai neulon. Neulominen varsinkin auttaa. 

Tänä yönä olen nyt jo jutellut ystävälle, yrittänyt harjoitella irssin käyttöä, lukenut Feissarimokia ja viimeisenä oljenkortena rustaan nyt tänne rutinani asiasta. Googlasin teille kaikkia hassuja kuviakin mukaan, jotta surkea tekstinpätkäni ei vaikuttaisi liian säälittävältä. Olenpa ovela.

Kohtalotovereita. Jos et tunnista elokuvaa, olet todennäköisesti syntynyt eilettäin.

Muistelin tässä hassuja lauseita, jotka ovat olleet niin upeita, että ne on ollut pakko pistää talteen. Löysin esimerkiksi flyerin, jossa oli päivämäärä vuodelta 2008, paikkana Sputnik ja teksti: "Mun pointti oli vahvempi kuin mun ruumis." Ilmeisesti olin tehnyt pointtini selväksi lyömällä jotain, ja se lyövä osa oli sitten muuttunut kivuliaaksi. Pointtia en enää muista, mutta se oli varmasti jotakin tärkeää.

Toinen upea lause on siskoltani jostain vuosituhannen alusta. Hän halusi kunnella CMX:n Isohaara-levyä  (vuodelta 2002) kun minä taas halusin kuunnella jotain kultaisen 90-luvun tuotosta. Tähän hän sitten totesi "no sä oletkin tuollainen 'Jalka ilman tossua CMX-fani'". Muistelen edelleen sitä päivää lämmöllä.

Kolmannen lauseen voitte ottaa talteen, jos tulee joskus tilanne, missä teidän pitää solvata jotain oikein rumasti, se nimittäin tulee asiakkaaltani, joka ei ollut tyytyväinen saamaansa palveluun, taivaan väriin, maailman pahuuteen tai sitten vain omaan elämäänsä: "Oksenna suoles!"

Näitä oli jossain ihan kerättynä .dociin, mutta vanhat tiedostoni ovat ulkoisella kovalevylläni (jonka nimi on btw Arska, esikuvansa Iso-Arskan eli Arnold Schwarzeneggerin mukaan), ja ulkoinen kovalevy on klassikkoleffaillan seurauksena jossakin televisioni vieressä. Tällä hetkellä katsoessani taaksepäin näkyy ainoastaan pilkkopimeää, tai kuten erästä hauskaa kuvaa lainatakseni, huone takanani on musta kuin Äkäslompolon talvi.

Ennen kuin menen jälleen tuonne ylipehmeään ja lämpimään sänkyyni, kerron teille viimeöisestä unestani. Tiedän, tämä ei ole mikään nolo unipäiväkirja ja muutenkin unista kertominen esimerkiksi Facebookissa on todella häritsevää, mutta ei nyt vaan nukuta. Sorppe.

Näen yllättävän usein zombie-unia, missä olen itse survivorin asemassa ja lahtaan niitä laahustajia haulikolla. Kuten aikaisemminkin, uneni zombeista ovat elokuvamaisia, ja tässä unessa jälleen oli tapahtunut zombieapokalypsi, ja olin osana pientä selviytyjien poppoota. Minä ja kaksi muuta nuorta päädyimme lopulta orpokotiin, joka oli sähköaidoin rajattu ja suojeltu noilta epäkuolleilta yön vaeltajilta. Ikkunat tosin olivat rikki, mutta turvallisuus perustuikin asujien hiljaisuuteen ja hälytysjärjestelmään. Pian kuitenkin saapumisemme jälkeen myös muut eloonjääneet alkoivat valua bussilasteittain orpokodin pihaan, eikä johtajatar-parka voinut heitä oikein poiskaan käännyttää. Siispä me annoimme tilaa heikompikuntoisille, ja lähdimme asuntoautolla etsimään uutta elämää. Tässä vaiheessa zombieaalto oli jo laimentunut, ja edessä oli uusi kevät: tarkoituksena oli pyrkiä rakentamaan yhteiskunta uudelleen. Vahvistimme asuntoautoamme laittamalla teräslevyt puskuriin, ja tällä helvetinkoneella sitten raivasimme käveleviä ruumiita tieltämme. Uni loppui siihen kun kesätuuli tuiversi hiuksissamme, taustalla soi jokin hilpeä ralli ja zombien luut rätisivät automme renkaiden alla. Se olisi kyllä eeppinen lopetus mille tahansa leffalle, sanokaa minun sanoneen.

Miksi tämä päivä EI sukkaa.

• Historian luento peruttu, joten sain aikaiseksi jotain myös kandiini. Yllätysaika on aina inspiraation aikaa.

• Tänään on Zarillossa viiden euron hampparipäivä, joten menemme Teekkarin kanssa vähän mässyttämään.

• Sain ilmaisen kahvin SYY:ltä.

• Eräs mimmi Tietopinnissä näyttää Obaman Not Bad -memeltä:

•  Tästä voimme siis päätellä:

Miksi tämä päivä sukkaa.

• Kandini on nolo ja täynnä diipadaapaa. Sen sijaan, että skarppaisin ja tarttuisin lähdekirjallisuuteen, kirjoitan jotain turhaa blogia, joka ei edes kiinnosta ketään.

• Historian luento oli peruttu, koska arvon dosentti haluaa pitää luennon perioditauolla. Itsehän olen ensi viikolla Tallinnassa, joten f u, en todellakaan olisikaan halunnut tietää jostain turkkilaisten historiasta. Luentomateriaaliahan ei ole, eikä ole mitenkään mahdollista tietää missaamiaan asioita. Opiskelijathan eivät tarvitse koskaan lomaa, he kun aivan hyvin voivat perioditauollakin tulla luennolle, opiskella syksyn ja kevään ja olla töissä kesän.

• Joku juuri röyhtäisi Tietopinnissä.

Kodin hengetär.

Imuroin tänään. Yövuoron jälkeisessä huuruisessa tilassa yritin saada matostani irti kaikkia noita pitkiä ja punaisia hiuksia, ja mattoni nähneet tietävät että se on vaikeusasteeltaan yhtä helppoa kuin uskovaisen mielipiteen muuttaminen faktatietojen avulla eli mahdotonta. Siinä taistellessa kannustin imuriani huudahtamalla "imeydy mun sisään!" Sen jälkeen olikin vaikea siivota enää, nauroin niin paljon. 

Kotitonttujen vapautusta vastaan.

Olin torstaina ihan hullun väsynyt aamulla, vaikka olin mennyt nukkumaan ajoissa. Olotilaan saattoi liittyä se, että olin huomannut tiistaina klo 20:52 että puheviestinnän esitelmä ja eräs toinen tehtävä olisi pitänyt tehdä seuraavaksi päiväksi. No eipä muuta kuin tiukkaa tekstintuottamista aina yöhön kello kahteen asti. Kun vihdoin silmät ristissä kömmin pehmeään sänkyyni, yllätys yllätys, aivojani ei väsyttänytkään enää yhtään.

Nukahdin ehkä kolmen ja puoli neljän välissä viimein. Kello soitti siitä huolimatta brutaalisti seitsemältä. Ei siis ihmekään, että vielä torstaiaamuna väsytti julmetusti. Teekkari oli käymässä ja skarppasi sinä aamuna ylös jo kello yhdeksän, voi herranjestas noita aamuihmisiä. Olin vielä hereillä sen aikaa kun tämä älyttömän pirtsakka poika steppaili ympäriinsä ja halusi jopa keskustella jostain. Uskomattoman vaikeaa.

Kun hän kymmeneltä sitten lähti joillekin asioilleen, vaivuin onnellisena taas uneen. Yhdeltätoista soi ovikello, ja sieltä se sama kolibri pyrähti sisään ja kysyi että lähdetäänkö kirjastoon, jee. Sanoin nukkuvani "vielä vähän aikaa" enkä suostunut nousemaan. Heräsin klo 12:10 ja kämpässä oli niin hiljaista, että kuvittelin olevani yksin. Seuraava dialogi tapahtui: 

Minä: "Ootko täällä vielä?"

Teekkari kurkistaa keittöstä: "Joo, oon."

Minä: "Sähän tulit jo tunti sitten, mitä sä oikein teet?"

Teekkari: "Tiskasin."

Tarinan opetus: Jos laiskottaa, mene vain nukkumaan, joku muu tiskaa tiskisi.

Banaanin sielu ja ruumis ja muita väittämiä.

Ainejärjestön väittelyilta ei taaskaan pettänyt. Kaikista kirjoitusvirheistä huolimatta "Ilmarinkerhoon" oli materialisoitunut mukavahko otos opiskelijatovereitani, ja saimmekin muutaman tiukan väittelyn aikaiseksi. Allekirjoittanut joutui puolustamaan lihapiirakkaa kebabia vastaan, mikä oli kyllä hiukan hankalaa, kumpaakaan kun en ole hetkeen syönyt. Noh, eipä se mitään, kyllä niitä argumentteja tuli jostain silti repäistyä, yleisön häirinnästä huolimatta. Väittelytilaisuus huipentui kaikkien aiheiden kuninkaaseen, joka julkistettiin ensin ja halukkaat saivat valita puolensa. Aihehan oli siis tietysti toiminta vs. rakenne. Sopoilijoiden ilmeistä päätellen heillä ei ollut hajuakaan siitä, mitä edessä tapahtui, myöskin H-R:n kysymys "mitä v*a?" saattoi vihjaista siihen suuntaan. Sosiologeilla tosin oli hauskaa, joten ehkä seuraavalla kerralla otamme jonkun sosiaalipoliitikoille sopivamman aiheen. Ehdotin sitä kyllä jo eilen, mutta sopot karkasivat baariin vikan väittelyn jälkeen. Fuksit livistivät jo ennen toiminta ja rakenne -keskustelua, liekö niistä yksikään jatkamassa sosiologian maisteriohjelmaan. 

Väki väheni ja lipui baareihin, pienellä porukalla saimme vielä tutustua Ilmarinkerhon salaisiin piilopaikkoihin, tietysti vartijan ensin häädettyä meidät pois kerhotilasta. GYM ja kierrätyshuone tuli koettua, kuin myös talon isännän upeasti sisustettu ja elegantti asunto. Ilta ei voi olla huono, jos Hra Kyyninen (hän itse tahtoi itseään kutsuttavan tällä nimimerkillä) koskee pyllyyni ja näemme vielä lopuksi homon kääpiön.

Minttu näki jeesuskalan seinällä.

Tänä aamuna avasin banaanin sen "pään" puolelta, jotta kuolema olisi vähemmän tuskainen. Näin kuulin eilen, ja minähän uskon. 

Lykymbotkui ahterpeileihi!

Pidin tänä aamuna puheviestinnän kurssilla asiantuntijapuheen. Suurin osa kurssitovereistani piti puheen jostakin järkevästä ja vakavasta, lastensuojelusta, kunniaväkivallasta, romanikerjäläisistä ym. Itsehän kotiseuturakkaana pidin sitten Rauman murteesta, eli raumangiälestä. 

Pakko myöntää, että oli kyllä ensinnäkin ihan älyttömän hauskaa kirjoittaa faktoja ylös oman kotiseudun vanhasta murteesta, toiseksi siitä puhuminen oli yllättävän helppoa. Maailman tuuliin kadonnut lapsonen on seilannut sentään Joutsenon kautta Tampereelle, ja murre on ollut pakko mukauttaa valtakulttuurin kieleen, jotta tulisi ymmärretyksi. Jostakin selkärangasta se intonaatio kuitenkin puheeseen löytyi. Ajattelin nyt jakaa teille näitä parhaita palasia. Jokainen voi sitten mielessään harjoitella näitä. Tai toki ääneenkin voi lausua, kunhan ei ole yliopiston mikroluokassa.

           Oikkem biän sanakiri
              (Pieni sanakirja)

           Olkkan dervtullui!
           Hyvä huamend, hyvä päevä, luanikast ehtopäevä, 
           hauska ehtot!
           Pali onne! Friski myättuult! Lykymbotkui ahterpeileihi!
           Kiitoksi pali!
           Mnää tykkä snuust!
           Passaiskos pusu?

           ”Maamiäs o maall niingo sontsäki suu, 

           merimiäs o merell niingo fiikunapuu.”

           ”Kyll klapplakk nätt lakk on, 

             go vaa o nätt klapplakk."

                (Suomennos: Kyllä lippalakki on kaunis lakki, kunhan on kaunis lippalakki.)

Esimerkkejä raumankielisistä sanonnoista

           Valetle ko ruski koer. = Hänhän valehtelee kuin ruskea koira.
           Ykspäine niinko Miko mul. = Yhtä itsepäinen kuin Mikon lehmä.
           Teill o sitt fiin girkk! = Teilläpä on kaunis kirkko!
           Nääks, siäld hän pöffätt! = Sieltähän hän saapui!

Viimeiseksi vielä tämä Tauno Koskelan runo, joka oli itselleni erityisen mieluinen:

           Muist raumlaine, isäs ja äitis o meri

           snuu veljes sen duska ja vaeva

           Snuu suanisas kiärtä ai sualane veri

           snuun daevas o meri ja laeva. 

           - T. Koskela

Tauno Koskela (1916-2002)

Verkostoidun.

Meitsi on niin Facebookissa.


"Show support for the work you've done setting up your Page by liking it. When people visit your Page, they will see that at least one person has been here before."

Seitsemäsosa elämästäni on maanantaita.

Maanantaihin tulee suhtautua kuten muihinkin viikonpäiviin. Lähtökohtaisesti vihamielisesti.

 

Kulttuuritörmäyskurssi.

Ihanaa perjantaita rakkaat! 

Jokainen Tampereen Yliopistolla ruokaileva tietää, että mihinkään ravintoloista ei kannata mennä arkisin klo 11:30-12:30 jos sitä vain on mahdollista välttää. Tämä johtuu siitä, että populaa on kuin Saipan pelissä, joutuu jonottamaan ihmismassassa, istumapaikkaa ei ole, tai sitten joutuu istumaan jonkun ääliöporukan kanssa, joka keskustelee viime yön kännireissusta, tulevasta apina-approsta tai jostain muka-tärkeästä yhteiskunnallisesta ongelmasta, johon ihan varmasti löytyy ratkaisu juuri sinä päivänä ja juuri teidän panoksenne on maatamullistava.

Eli, välttele viimeisiin voimiisi asti astumasta Yliopiston ravitsemusliikkeisiin tiettyyn aikaan arkipäivästä. Tämän olen sisäistänyt jo ensimmäisestä periodista lähtien. Omalla porukallamme on tapana laahustaa samaan pöytään aina noin yhden ja kahden välillä, jolloin jengiä tipahtelee tasaiseen tahtiin ja voimme vallata koko ison pöydän ja istua siellä keskimääräisesti kaksi ja puoli tuntia jauhamassa niistä muka-tärkeistä maailman asioista. Lounas väistämättä siis venyy, kun varsinaisia hengailupaikkoja yliopistolla on tasan oma aj-tila (kuka sinne nyt jaksaa lähteä) ja avarat aulat, joilta on kaiken lisäksi riistetty penkit veke. Eli nuoriso lusmuilee ruokaloissa, koska kyllähän yliopistoaika on myös sosialistumisen harjoittelua, ei pelkästään tenttiinlukua ja suorittamista (sanoo allekirjoittanut, joka tälläkin hetkellä on päättänyt mennä mieluummin jumppaan kuin tenttiin, hah). 

Olen nyt useamman kerran kuitenkin käynyt nauttimassa elämän nektariinia myös TTY:n eli Tampereen Teknillisen yliopiston ruokalassa. Syitä nyt en jaksa sen kummemmin eritellä, Teekkari kun on vilahtanut vähän väliä näissäkin teksteissä. Eniveis, olen tehnyt siellä pieniä havaintoja, jotka osoittavat kahden Tampereen eri yliopiston eroavaisuuksia. 

Sattuipa niin, että eilispäivänä osuimme TTY:n ruokalaan juuri klo 11:40, jolloin sielläkin oli aika pitkät jonot. Pienesti turhautti, koska oli kiire, mutta loppujen lopuksi ruoka saatiin yllättävän nopeasti nenän eteen. TTY:llä ei ole tapana varata paikkoja, kuten meillä, jossa aina laitetaan takit tms. pöytään ruuan hakemisen ajaksi. Joten ruuhkan vuoksi odotin, että joutuisimme istumaan random-teekkareiden kanssa, ja kuuntelemaan keskustelua säästä, dippatyöstä, autoista ja urheilusta (tämä ei ollut vitsi, niistä oikeasti puhutaan lounaalla). 

Saimme kuitenkin ihan oman pöydän (ei todellakaan haluta jutella kenellekään ei-tutulle), jossa ei ollut ketään muita. Mietin hyvin kovaan mielessäni, että miten tämä on mahdollista, pahin ruuhka-aika ja täällä on oikeasti tilaa istua! Vikkelä-älyisenä sosiologina sen kuitenkin nopsaan tajusin: TTY:llä syödään lautanen kiltisti tyhjäksi, ja poistutaan ruokalasta. Ei siis jäädä norkoilemaan nurkkiin kolmeksi tunniksi jauhamaan kakkaa, vaan tehdään se asia, mitä ruokalassa kuuluukin ja siirrytään eteenpäin. Miten kätevää! Miten tehokasta! Ja niin mekin teimme, söimme ja lähdimme pois. Olen nyt oppinut tällaisen uuden toimintatavan. En tosin silti aio luopua venyvistä lounaistani ystävieni kanssa, mutta hyvä on tuntea myös toiminnan vaihtoehdot. 

Kerran kun lauantaina kävimme syömässä TTY:llä matkalla vastaan tuli Teekkarin ystävä, jonka tietysti kutsuimme lounashetkelle kanssamme. Otin vain vähäsen ruokaa (koska olen tyttö ja sukupuolittuneet kauneuskäsitykset pakottavat minua jatkuvasti piipertämään salaatinlehviä ja papuja) ja söin siis pikkuisen nopeammin kuin pojat. Lounaan lopuksi tämä ystäväteekkari kohteliaasti pahoitteli, että jouduin odottamaan heitä sen vajaat kymmenen minuuttia. Kohtelias ja mukava, indeed, mutta hiukan nauratti se, että hän oli oikeasti pahoillaan, että olin joutunut odottamaan. Tulisi vaan meidän pöytäämme joskus syömään niin näkisi kuinka pitkään sitä voi aikaa kuluttaa tekemättä yhtään mitään.

Pyhä Valentinus ja Valentin Kononen.

Lämmintä ystävänpäivää kaikille, ystäville, ystävättömille ja tuntemattomille tyypeille.

Onneksi suomalainen ystävänpäivä on jenkkiläistymisestään huolimatta edelleen nimenomaan ystäville tarkoitettu, ei niinkään sydänkäpysille. Yleensä ollaan vietetty sitä tyttöporukalla, eikä ole ollut turhia paineita tehdä kaksilahkeisten kanssa mitään erityistä, tai tarvetta vetää palkokasvia nenäonteloihin, mikäli sitä typerää nallea sydämen kanssa ei nyt tänäkään vuona tipahtanut syliin. Odotan silti saavani sydämenmuotoisen suklaarasian, jossa on rusetti päällä, koska Teekkari on omaksunut kulttuuriset kategorisointinsa Disneyn piirrettyjen mukaan. Vertailun vuoksi tähän sanottakoon, että kengissäni oli mustat rusetit, jotka eivät kuulemma ollee käypiä, koska rusetin tulee aina olla punainen.

Hauskana knoppitietona voisin myös paljastaa, että tasan 10 vuotta sitten, ystävänpäivänä vuonna 2003 minulla oli vanhojentanssit. Ai kauhia, oon wanha! 

2003 ja äidin tekemä mekko.

Jos et pidä Pyhän Valentin Konosen nimipäivästä tai boikotoit sitä vain periaatteesta, voisin suositella David Firthin Valentine's Day -lyhytfilmiä, mutta en vastaa traumoista, jotka se tuottaa. Sinkuille tiedoksi, Yhdysvalloissa taitaa olla vielä rankempaa.

Olenhan katsonut dokumentin historiasta.

Voi teitä. Olen pitänyt kaikkia jännityksessä ja pihdannut kauhutarinoita, joita kaikki tietysti kieli pitkänä ovat odotelleet pitkin päiviä. Nyt odotukset ovat vihdoin täyttyneet, tänään olen jälleen kuluttanut Pinni B:n penkkejä historian hyväksi ja aion jakaa kanssanne tulisia tunteita illan pimeiltä tunneilta.

Tämän surullisenkuuluisan historiankurssin aikana olen alkanut kyseenalaistaa paljon kaikenlaista. Oman tietämykseni maailmanhistoriasta. Kunnioitukseni luennoitsijoita kohtaan. Ihmiskunnan tulevaisuuden. Maalaisjärjen olemassaolon.

Kurssilla on eräs Tyyppi, jonka olen todennut olevan samaan aikaan sekä ärsyttävä että viihdyttävä. Olette saaneetkin hänestä jo maistiaisia aikaisemmissa kirjoituksessani, ja hän ei taaskaan petä. Kurssin edistyessä myös Tyypin rohkeus kasvaa, ja kommenttia satelee kuin sammakoita maailmanlopun aikaan. 

Luennoitsija: "Marie-Antoinetten ei tiedetä sanoneen koskaan 'syökööt sitten leivoksia', vaan sen sanoi Jean-Jacques Rousseau."

Tyyppi: "Niin, siis katsoin dokkarin, jossa kerrottiin että Marie-Antoinettehan ei sanonut että 'syökööt sitten leivoksia', ehe he ehe."

Aion suhtautua vastaisuudessakin häneen kuten mihin tahansa apinaan, joka saa luennon venymään 45 minuutista puoleentoista tuntiin kyselemällä epäolennaisuuksia: kanavoimalla ärsyyntyneisyyteni luentomuistiinpanojen marginaaleihin, johon kirjoittelen hassuja lausahduksia, joita kyseinen tyyppi aina välillä päästää suustaan. Tehdään nyt selväksi, että ko. persoona ei ole mitenkään erityisen viallinen, hän vain sattuu avaamaan leipäläpensä sellaisten aivokaasujen seurauksena, että sata ihmistä facepalmaa ja punehtuu myötähäpeästä. Mitä pidemmälle kurssi on edennyt, sitä suurempaa peukkua näytän luennoitsijalle, joka väsymättä, ärsyyntymättä ja asiallisesti jaksaa vastailla kaikkiin kysymyksiin. Ilman että nolaa kysyjää, vaikka varmasti se olisi helpompaa kuin järkevä vastaus. Jos kuulostan ilkeältä, tulkaa itse kuuntelemaan. Tyyppi aloittaa kaiken sanomalla "olen katsonut dokkarin..." ja yleensä lause sisältää joko 

a) historiallisen faktan, jonka luennoitsija on juuri hetki sitten kertonut (kuten ylhäällä) 

b) historiallisen myytin, jonka luennoitsija kumoaa ennen kuin Tyypin lause on edes päättynyt (intiaanit pitivät valloittajia jumalina) 

c) jonkin aivan käsittämättömän yhteenvedon kahden erillisen asian kanssa (voisiko Ranskan ja Iso-Britannian armeijaa 1600-luvulla verrata 1800-luvun suomalaiseen sotaväkeen, jossa voi oppia lukemaan, eli saiko sielläkin mahdollisesti aatelisarvon jos vain teki ahkerasti töitä, kuten ymmärsin eräästä dokumentista?)

Erään kerran Tyyppi kertoi pokkana, miten oikeastaan ensimmäisen maailmansodan ei kuuluisi olla nimeltään maailmansota, koska eihän silloin edes kovin moni maa sotinut. Sitä luennoitsijakaan ei kestänyt, vaan huusi kesken lauseen "väärin!"

Viime viikolla sain uuden tuttavuuden luentosalista, ja katseiden vaihdosta ymmärsin, etten ole apinatuntemusteni kanssa yksin. Voi tätä yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, kun en olekaan ainut ikävä ihminen, joka ajattelee, että tyhmiä kysymyksiä ei ole, on vain tyhmiä ihmisiä. Olin ihmetellyt, että miksei tyyppiä korjata useammin, koska näitä väläytyksiä läiskyy yli maljan tämän tästä, ja suoranaisia räikeitä virheitäkin sieltä syljen mukana erittyy, koska dokumentit tietävät ja suu käy. Tuttavani kuitenkin nyt valaisi minua tästä aiheesta, kuulemma aluksi tyyppiä oli jaksettu korjata, mutta porukka alkaa olla jo niin kypsää kauraa, että antaa aiheen vain lipua ohi korvien. Siten saadaan edes hieman ihan oikeaa opiskelurauhaa.

Tyyppi: "Miten kirjoitetaan 'Westfalenin rauha'?"

Luennoitsija: "Noh, luulin että jokainen lukion käynyt sen osaa kirjoittaa."

Tyyppi: "Olen minä lukion käynyt, mutten kieliä lukenut! Ehe he ehe!"

Luennoitsijalle vielä propsit myös siitä, että viittasi Monacon ruhtinas Albertiin sanomalla tätä "Juku-Juku-maan ruhtinaaksi". 

Seems legit.

Tällainen kiva maili tipahti Saapuneet -kansiooni:

Hei,
Anteeksi väärä Suomessa kirjoitusasuja. Olen Duzcef Brook., annamme lainaa niille, jotka tarvitsevat lainaa. Annamme laina 3% korolla ja annamme myös ulos lainan määrä vaihtelee 1,000€ ta 1,500,000€. Täytä alla lainan soveltamiskynnykset muodossa.

Lainahakemuksen

Nimet:
Sukupuoli:
Ikä:
Osoite:
State:
Maa:
Tarvittava määrä:
Kesto:
Puhelinnumero:
Tulot kuukaudessa:

Ystävällisin terveisin.
Johto

Loppu on vain ukla.

Menin tänään Atalpalle jumppaan ja unohdin vesipulloni kotiin. Joku oli jättänyt pukuhuoneeseen vesipullonsa. Lainasin sitä jumpan ajaksi ja jätin lähtiessäni sinne mistä sen löysin. Kohtaloa vai sattumaa?

Uskon, että universumi haluaa korjata vikoja, jotka se on vahingossa luonut. Näillä eiväillä jaksan ajatella, että mitä tämä ja tulevat viikot tuovatkaan tullessaan, kaikki tulee olemaan ihan hyvin. Tässä kuvia, jotka auttavat uskomaan tulevaisuuteen ja lopuksi vielä runo, jonka ystäväni Aleksi minulle talletti, koska se kuulemma muistutti minusta. 

Walk in the rain.

Smell the flowers.

Stop along the way.

Build sandcastles.

Go on field trips.

Find out how things work.

Tell stories.

Say the magic words.

Trust the universe.

Kasvatan, siis osaan, ja opetan, eli luen paperista.

Kertokaa, miksi kasvatustieteen yksikkö on jämähtänyt kansakouluaikoihin? Voisi melkein kuvitella, että kasvatustieteissä, jos jossakin, otettaisiin käyttöön uusimmat ja parhaimmat keinot opiskella ja suorittaa, eli esimeriksi sähköinen tentti olisi aika jees.

Mutta ei, vastaus on ei missään nimessä. Tentit tentitään yleisenä tenttipäivänä, joita on joskus ja jouluna. Jos satut olemaan vaikka luennolla, sairaana, Uruguayssa, tai laulamassa Idols-koelauluissa sinä aikana, kun tentti on, menet seuraavana tenttipäivänä, eli noin kahden kuukauden kuluttua. Muistatko lukemasi silloin? Etpä tietenkään. Mutta kyllä pitäisi!

Luennot ovat massaluentoja, joissa kuunnellaan kun arvoisa luennoitsija plärää prujujaan ja lukee suoraan paperista. Myös itsestään kertova osuus on hyvä kirjoittaa etukäteen vihkoseen, koska vaikka olisikin jo useamman vuosikymmenen opettanut opettajia, saattaapi olla että jokin pikkuruinen detalji jääkin sanomatta, hui kauhistus. Eräänä tällaisena luentokertana meinasin kohteliaasti viitata ja kysäistä, että "onko tämä nyt esimerkki siitä, miten ei kuulu opettaa?"

Parhaassakin tapauksessa diat ovat hämärän rajamailta, niistä ei edes luennoilla ota kukaan selvää, saati sitten tenttiin lukiessa jälkikäteen. Erään kasvatustieteen peruskurssin materiaalit olivat pilkottuna kymmeneen (10) eri osaan (esim. dioja, lisälukemista, randomartikkeleita, joita ei oltu edes mainittu luennolla), kiva niitä oli sitten ennen tenttiä klikkailla ja arpoa nopalla, että mikä on tärkeää ja mikä ei. Eräs lempiesimerkkini oli .pdf -tiedosto, jossa ei ollut muuta kuin iso nuoli, ilman mitään tekstejä. Klikkasin senkin auki, ja tuijottelin hetken, jos vaikka keksisin mikä sen idea oli. Mitäköhän siinäkin on ajateltu, että "tämä nuoli pitää ehdottomasti laittaa tenttiinlukumatskuksi opiskelijoille, koska tärkeää ja hyvin tärkeää"?

Eräällä nimeltämainitsemattomalla kasvatustieteen lehtorilla oli tapana aloittaa lause eri asiasta kuin mihin se käsittämättömän labyrinttiseikkailun ja rönsyilin jälkeen loppui. Kerran hän kertoi Zimbardon Stanfordin vankilakokeen olevan oiva esimerkki ihmisen pahuudesta. Kuulemma koe tapahtui 1950-60-luvulla, kesti kaksi viikkoa ja Zimbardo-setä olisi halunnut sitä jatkaa, mutta vaimo kielsi. Ei-sosiaalitieteilijät voivat tarkistaa asioiden oikean laidan wikipediasta, pointtina kuitenkin että suurin osa hänen kertomastaan oli väärin. Sitten hän kehtasi pokkana sanoa, että "me kasvatustieteilijät pidetään itseämme vähän parempina opettajina kuin muut, koska mehän opetamme opettamista." Meinasin tukehtua kahviini.

Niille kasvatustieteilijöille, jotka kaikesta tästä huolimatta valmistuvat, nostan hattua. Sosiaalitieteiden lintukodossa on helppo vikistä, kun sivuaineessa on opetus rempallaan. Kerran itseasiassa tuli ohjeistus, että jos ei tule luentotenttiin, vaan menee uusintaan, tulee siihen ilmoittautua tenttikuorella. Sosiaalitieteissä tenttikuoripostilaatikko on teipattu kiinni, koska kaikki tapahtuu sähköisesti.

Lopuksi vielä lainaus kasvatustieteen kurssikuvauksesta, jonka bongasin varatessani tenttiä:

"Muiden yksiköiden opiskelijat voivat suoirttaa tämän opintoj akson kirjallisena tenttinä (ks. kirjallisuus opetussuunnite lmasta)"

Meillä melkein kaikki laitteet on.

Ajattelin nyt paljastaa suuren elektroniikkaelämänmuutokseni. Olen tunnettu siitä, että päivitän elektroniikkalaitteitani suhteellisen hitaasti, jos ollenkaan. Pitkään mukana kulkenut televisioni on vanhempieni vanha matkatelkkari, ja se on mielestäni toiminut oikein mainiosti. Olen joutunut jopa hyvin julmien vitsien kohteeksi puolustaessani pientä mutta uskollista ystävääni, enkä ole suostunut luopumaan siitä niin kauan kuin siinä vielä henki pihisee. 

Ystäväni ensimmäisessä asunnossani vuonna 2004. Tölkit selittyvät tupareilla, ohjelma ei kyllä millään.

Televisioni päällä on nököttänyt jo vuodesta 2000 fallosmainen artefakti nimeltään Herra Muna. Se hämmentää ja naurattaa ihmisiä aina ja kaikkialla. Herra Muna oli hukassa useamman vuoden, mutta onneksi löysi tiensä kunniapaikalleen hetken seikkailtuaan maailmalla. Herra Munan olen saanut lahjaksi, kun eräs nimeltämainitsematon poikahenkilö sen jostain löysi, ja romanttisena henkilönä antoi tyttöystävälleen. Paras lahja ikinä. Hämmenystarkoituksena Herra Muna myös tarvittaessa osaa hyppiä eteenpäin piskuisilla jaloillaan. 

Herra Muna pahaa-aavistamattomana.

Viime syksynä tapahtui jotain, jota en voinut antaa pikku telkkarilleni anteeksi. En katsele televisiota juurikaan, koska ohjelmatarjonta on mitä on, joten laite on olemassa kämpässäni vain siksi, että sen avulla voi laulaa SingStaria. Mutta voih, kun yritimme ystäväni kanssa saada sitä toimimaan, kuva vain välkähti ruudulla, eikä palannut enää. Rakkaan televisioni ja minun yhteinen taipale oli vääjäämättä ohitse, koska hän ei pystynyt tekemään sitä ainoaa tehtävää, jonka olin antanut. Sydäntäni raastoi, mutta hiljaa päätin joulun jälkeisten alennusmyyntien tuovan minulle uuden töllöttimen. 

Muuton tunnelmia Joutsenossa 2005.

Itsehän en tiedä juuri mitään elektroniikkalaitteista. Olisin tyytynyt pienempäänkin, mutta siskoni kielsi ostamasta pienempää kuin 32-tuumainen. Selkis. Isoveljen neuvo oli että "saa olla minkä merkkinen tahansa, kunhan se on Sony". Okei. Puhelu siskon poikaystävälle antoi kasan kryptisiä merkintöjä ja koodeja, jotka kuulemma pitäisi löytyä valitusta pällistelyvälineestä. Selvä. Olin valmis. 

Näin kauniisti ystäväni osui sisustukseeni 2007. Pieni on kaunista!

Eräänä kauniina (no ei nyt kauniina, hirvittävä loskakeli) loppuvuoden päivänä ajelimme sitten Teekkarin kanssa Lielahteen ja vertailimme pätevänoloisina (minä en-niin-kauhean asiantuntevana, Teekkari pikkuisen katu-uskottavampana) eri elektroniikkaliikkeiden tarjontaa. Joissakin ei saanut lainkaan palvelua, joissakin kuva näytti suttuiselta, mutta Gigantista sitten lopulta lähti kotiin Phillips-merkkinen kuvalaite. Älkää ihmeessä kysykö enempää, tarkistin ennen ostamista että siskonmiehen antamat kryptiset ominaisuudet siitä löytyi, ja unohdin ne samantien kun laite saapui uuteen kotiinsa. Eli jos joku kysyy tarkempia teknisiä ominaisuuksia, sanon, että se on "musta ja ihan hyvä". 

Tämä kappale soi päässäni kun televisio lastattiin autoon ja tuotiin kämpille ja kasattiin. Asentajaa saattoi pikkuisen naurattaa kun lauloin sitä vieressä kun toinen sääti. Itsehän en koskenut laitteeseen missään vaiheessa, osoittelin vain kaukosäätimellä taivaisiin ja tarjoilin kahvia. Tässä sitä uuden ajan feministin mallia, niin! Tarkoituksena ei ollut kuitenkaan että mies asentaa ja nainen kaataa kaffetta, vaan se, että olen niin rähmäkäpälä (iskän sana) että olisin kuitenkin rikkonut jotakin. Ja onhan se kivempaa katsella ehjää televisiota.

Nyt toimii SingStar ja läppärinkin saa kiinni televisioon (piti sitäkin varten ostaa kaapeli, pffft)! Omg, me niin eletään tulevaisuutta! Kuulemma telkkari olisi voinut olla isompi, ja siihen voisi tietysti hankkia vähän paremmat kajarit ja ja ja. Sanon tuollaisiin kommentteihin nou tänks, koska televisioni on musta ja ihan hyvä. 

Siinä se nyt on. Herra Muna ja Televisio.

Lisäys: Huomasin, että vaikka mulla on uusi ja hieno televisio, ohjelmatarjonta on edelleen kuraa. Huijausta, sanon minä!

Täältä tulee naapurusto.

Jokaisella meistä on oma naapuritarinansa. Kerrostalosta toiseen jo vuodesta 2004 vaihtaneena voin sanoa, että niitä on kertynyt takataskuun jo aimo nippu. 

Nykyisessä asunnossani olen asunut nyt noin kaksi vuotta. Talossa asuu aika paljon nuoria, mutta myös vanhuksia, talossa kun on sekä kaksioita että yksiöitä. Alakerran papalle soitetaan tämän tästä maijakyyti, kun setä on sammunut rappukäytävään siten, että kukaan muu ei pääse kulkemaan ohitse. Muuten taloyhtiö on mukava, joskus on bileitä (allekirjoittaneella myös), mutta aika harvoin niistä on enää haittaa kun Kutoskerroksen Narkkari (kuten itse nimitin häntä pääni sisällä) muutti pois. Sama herra esimerkiksi kerran vappuna tullessani yömyöhällä kotiin haalarit päällä, tuli hissillä alas kun olin menossa ylös, jolloin hän ystävällisesti pyysi minut viereensä "nukkumaan". Kieltäydyin kohteliaasti ja pohdin, että muistanneekohan tuota enää aamulla.

Viime syksynä naapuri vietti synttäreitään ja oli laittanut fiksusti lapun ilmoitustaululle, jossa pahoiteltiin meteliä. Toinen naapuri oli ilmeisesti sitä mieltä, että tämäkin oli väärin ja oli printannut viereen valituslapun ihan vaan varmuuden vuoksi. Onneksi kolmas naapuri, oli ottanut tämän juhlijan puolen, ja kirjoittanut ensin synttärilappuun "Have fun & onnea" ja toiseen lappuun "Seriously?" Arvostin niin, että toivotin myös synttärisankarille onnea lappuseensa. Ja btw, bileporukka lähti talosta noin klo 22:30, eivätkä kyllä pitäneet mitään erityistä meteliä. Että peukut vaan sulle, Valittaja. 

Asuessani katutasossa Tampereen keskustassa, naapurin mummolla oli tapana ottaa tuijotuskilpailu kissani kanssa. Mummo seisoi pihalla ja kissa katsoi ikkunasta ulos. Kissa hävisi yleensä. Näen mummoa edelleen välillä keskustassa, ja rouva kävelee sellaisessa painovoimaa uhmaamassa 90 asteen kulmassa ja t-o-d-e-l-l-a hitaasti. Mutta älkää antako hitauden hämätä! Tämä mummo on yllättävän nopea liikkeissään! 

Tietoni tästä sain eräänä päivänä, kun olin jättänyt välioven auki ja istuin tietokoneellani. Koneelta pystyi näkemään oven jos kääntyi hieman vasemmalle. Ihan rauhassa datailin, kunnes yhtäkkiä joku katsoi postiluukustani sisään! Anteeksi, mutta mitä? Kuka niin tekisi! Ulko-ovemme ei ollut siihen aikaan (kultainen 2007) lukossa muuten kuin iltaisin ja öisin, joten periaatteessa se voisi olla kuka tahansa, joka nyt tykkää tirkistellä yksinasuvien tyttöihmisten postiluukuista sisään. Säikähdin tietysti ihan superisti, olihan kyseinen piippailija voinut yrittää samaa jo useampaan otteeseen, välioveni vain oli ollut kiinni, ja olin ollut täysin tietämätön tällaisista toimista. 

Noh, kerran olin keittiössä tekemässä ruokaa ja näin miten mummo löntysteli sisäpihan poikki ja samalla tiiraili ikkunoistani sisään (ihan kuin se ei olisi tarpeeksi häiritsevää). Rappukäytävän ovi kävi, minun asuntoni oli ensimmäinen ulko-ovelta lähtien, jonka jälkeen sitten kuului, miten postiluukku aukesi! Ajattelin, että nytpä jää perverssi kiinni ja syöksähdin keittiöstä eteiseen, nappasin välioven auki ja työnsin ulko-oveni sepposen selälleen. Siinä ajassa, jonka spurttaan yksiöni keittiöstä eteiseen ja avaan kaksi ovea, tämä kilpikonnaa muistuttava olento oli jo ehtinyt syöksähtää kakkoskerrokseen rappusia pitkin. En saanut mummoa rysän päältä kiinni, mutta rouva oli jo paljastanut itsensä! Olin helpottunut, että kyseessä ei ollut aluettaan hahmottava murhaaja, mutta hieman kyllä rassasi tuollainen kyyläystouhu. Myöhemmin huomasin, että mummo tiiraili myös muiden postiluukuista sisään. Hyrr. 

Samassa talossa myös seinänaapurini suorastaan puhkui vihaa minua kohtaan. En koskaan oikein tiennyt miksi, mutta hän kävi esimerkiksi teippaamassa oveeni lapun, jossa väitettiin että paukutan oveani liikaa! Huom. hän ei siis voinut pistää lappusta esimerkiksi postiluukusta sisään tai soittaa edes ovikelloa, vaan teippasi sen siihen kaikkien nähtäville. Parasta oli, että olin ollut ehkä yhden yön siinä asunnossa siihen mennessä, olin siis asunut talossa vasta muutaman päivän, ja ovi oli käynyt noin kahdesti. Ilmeisesti hän oli vain katkeroitunut maailmaa kohtaan, mutta mielestäni olin aika syytön siihen. Olen kyllä muodostanut teorian vihan syystä. Muuttaessani olin ollut siskoni kanssa hakemassa tavaroita vanhalta asunnolta, kun seinänaapurini oli pyytänyt päästä katsomaan tyhjää asuntoani, joka oli juuri remontoitu. Iskäni oli äitin kanssa auttamassa muutossa, ja koska iskä on niin mukava kaikille, hän oli antanut naapurini sitten katsoa kämppääni. Ilmeisesti se oli ollut virhe, koska naapurini kämppää ei oltu remontoitu ja hän oli asunut siinä jo todella pitkään vuokralla. Tästä lähti se, että minulle ei ikinä vastattu tervehdykseeni, ja jos yritin tulla hänen perässään rappuun, ulko-ovi piti vetää nenäni edestä kiinni, jotta minun pitää etsiä omat avaimeni. Noh, kaikkia ei voi miellyttää, ja sinnikkäästi tervehdin viimeiseen päivään asti häntä aurinkoisesti. Koskaan ei tosiaan tullut vastausta. 

Pidän erityisesti nykyisessä talossani asustavista mummoista. Niillä on aina jotain hyvää vitsiä heitettävänään, yleensä liittyen omaan vanhuuteensa. Yleensä avaan heille oven tai ihan vaan tervehdin, mutta joskus olen esimerkiksi sorkkinut lukkopesää, kun "siinä nyt oli taas jotain vialla ja voivoi, eihän tällainen mamma nyt enää osaa". Eräs heitti vitsiä jouluna, että nyt ei parane liukastua, menee vielä joulu sairaalassa ja missaa kaikki jouluherkut. Tädillä oli samalla kaksi isoa muovikassillista ruokaa käsissään, jotka näyttivät painavan enemmän kuin täti itse. Kerran eräs sanoi, että kaverini näyttää ihan hänen pojaltaan ja hän jo kattoi, että onkos se nyt naisen löytänyt! Näistä kohtaamisista tulee aina ihan superhyvä fiilis. 

Huoltoyhtiöllä on huumorintajua. Kuva oli ilmoitustaululla joulunaikaan.

Seuraavassa kuvassa näkyy tilanne eräältä sunnuntailta. Nauroin ja otin kuvan, koska joku oli oikeasti luullut, että rappusiin oli pissattu. Yksinäinen ranskanperuna ja mäkkärin pilli viittaisivat kuitenkin omasta mielestäni ennemmin limonadionnettomuuteen portaikossa. 

Niinpä niin. Jos ei kestä toisia ihmisiä, on parempi muuttaa maalle. Huumorintajulla jaksaa aika pitkälle.