Kulttuuritörmäyskurssi.

Ihanaa perjantaita rakkaat! 

Jokainen Tampereen Yliopistolla ruokaileva tietää, että mihinkään ravintoloista ei kannata mennä arkisin klo 11:30-12:30 jos sitä vain on mahdollista välttää. Tämä johtuu siitä, että populaa on kuin Saipan pelissä, joutuu jonottamaan ihmismassassa, istumapaikkaa ei ole, tai sitten joutuu istumaan jonkun ääliöporukan kanssa, joka keskustelee viime yön kännireissusta, tulevasta apina-approsta tai jostain muka-tärkeästä yhteiskunnallisesta ongelmasta, johon ihan varmasti löytyy ratkaisu juuri sinä päivänä ja juuri teidän panoksenne on maatamullistava.

Eli, välttele viimeisiin voimiisi asti astumasta Yliopiston ravitsemusliikkeisiin tiettyyn aikaan arkipäivästä. Tämän olen sisäistänyt jo ensimmäisestä periodista lähtien. Omalla porukallamme on tapana laahustaa samaan pöytään aina noin yhden ja kahden välillä, jolloin jengiä tipahtelee tasaiseen tahtiin ja voimme vallata koko ison pöydän ja istua siellä keskimääräisesti kaksi ja puoli tuntia jauhamassa niistä muka-tärkeistä maailman asioista. Lounas väistämättä siis venyy, kun varsinaisia hengailupaikkoja yliopistolla on tasan oma aj-tila (kuka sinne nyt jaksaa lähteä) ja avarat aulat, joilta on kaiken lisäksi riistetty penkit veke. Eli nuoriso lusmuilee ruokaloissa, koska kyllähän yliopistoaika on myös sosialistumisen harjoittelua, ei pelkästään tenttiinlukua ja suorittamista (sanoo allekirjoittanut, joka tälläkin hetkellä on päättänyt mennä mieluummin jumppaan kuin tenttiin, hah). 

Olen nyt useamman kerran kuitenkin käynyt nauttimassa elämän nektariinia myös TTY:n eli Tampereen Teknillisen yliopiston ruokalassa. Syitä nyt en jaksa sen kummemmin eritellä, Teekkari kun on vilahtanut vähän väliä näissäkin teksteissä. Eniveis, olen tehnyt siellä pieniä havaintoja, jotka osoittavat kahden Tampereen eri yliopiston eroavaisuuksia. 

Sattuipa niin, että eilispäivänä osuimme TTY:n ruokalaan juuri klo 11:40, jolloin sielläkin oli aika pitkät jonot. Pienesti turhautti, koska oli kiire, mutta loppujen lopuksi ruoka saatiin yllättävän nopeasti nenän eteen. TTY:llä ei ole tapana varata paikkoja, kuten meillä, jossa aina laitetaan takit tms. pöytään ruuan hakemisen ajaksi. Joten ruuhkan vuoksi odotin, että joutuisimme istumaan random-teekkareiden kanssa, ja kuuntelemaan keskustelua säästä, dippatyöstä, autoista ja urheilusta (tämä ei ollut vitsi, niistä oikeasti puhutaan lounaalla). 

Saimme kuitenkin ihan oman pöydän (ei todellakaan haluta jutella kenellekään ei-tutulle), jossa ei ollut ketään muita. Mietin hyvin kovaan mielessäni, että miten tämä on mahdollista, pahin ruuhka-aika ja täällä on oikeasti tilaa istua! Vikkelä-älyisenä sosiologina sen kuitenkin nopsaan tajusin: TTY:llä syödään lautanen kiltisti tyhjäksi, ja poistutaan ruokalasta. Ei siis jäädä norkoilemaan nurkkiin kolmeksi tunniksi jauhamaan kakkaa, vaan tehdään se asia, mitä ruokalassa kuuluukin ja siirrytään eteenpäin. Miten kätevää! Miten tehokasta! Ja niin mekin teimme, söimme ja lähdimme pois. Olen nyt oppinut tällaisen uuden toimintatavan. En tosin silti aio luopua venyvistä lounaistani ystävieni kanssa, mutta hyvä on tuntea myös toiminnan vaihtoehdot. 

Kerran kun lauantaina kävimme syömässä TTY:llä matkalla vastaan tuli Teekkarin ystävä, jonka tietysti kutsuimme lounashetkelle kanssamme. Otin vain vähäsen ruokaa (koska olen tyttö ja sukupuolittuneet kauneuskäsitykset pakottavat minua jatkuvasti piipertämään salaatinlehviä ja papuja) ja söin siis pikkuisen nopeammin kuin pojat. Lounaan lopuksi tämä ystäväteekkari kohteliaasti pahoitteli, että jouduin odottamaan heitä sen vajaat kymmenen minuuttia. Kohtelias ja mukava, indeed, mutta hiukan nauratti se, että hän oli oikeasti pahoillaan, että olin joutunut odottamaan. Tulisi vaan meidän pöytäämme joskus syömään niin näkisi kuinka pitkään sitä voi aikaa kuluttaa tekemättä yhtään mitään.