Vippaa mulle viitonen.

Kandidaatintukielmaani ei pelkästään hyväksytty vaan se palautui allekirjoittaneelle parhaalla arvosanalla. Nyt voikin heittää stressipalloilla vesilintua ja nostaa jalat pöydälle. Ehkä pitää myös ostaa henkselit, ihan vaan jotta voi vähän paukutella niitä. Vaikka aika typerältähän ne näyttävät. Terveisiä vaan hipstereille. Joka tapauksessa tänään on päivä, jolloin tunnen pystyväni mihin tahansa.

Kuksa on puinen juoma-astia.

Ensimmäinen keskustelu, jonka kuulin tänä aamuna, koski kiksauttamista. Sananmukaisesti. Hyvää huomenta!

Lapsuuteni luokkataistelu.

Katsoin eilen Disney-leffan nimeltä Aristokatit. Se oli pienenä yksi lempileffoistani, mutta nyt silmäni ovat avautuneet. Sehän kertoo vain 1900-luvun alun rajusta luokkajaosta, yläluokan sosiaalisesta ylemmyydentunteesta ja palvelusväen (väitetystä) löyhämoraalisuudesta. 

Georges (epäilemättä nimetty Georges Bizetin mukaan)  ja hovimestari Edgar. Georges käyttää häpeilemättä hyväkseen Edgarin palvelusasemaa ja pakottaa tämän kantamaan itsensä selässään rappuja pitkin. Edgar itse on tyylikäs ja kohtelias, mutta Georges ei ota huomioon tämän tunteita. Onhan hän alempaa yhteiskuntaluokkaa ja siten myös ihmisarvoltaan alhaisempi.

Madame Adelaide Bonfamille on entinen oopperatähti ja niinikään yläluokkainen henkilö. Hyväsydämisyyttään hän päättää jättää omaisuutensa Edgarin hoiviin, ensin tietysti vaatien tätä järjettömästi olemaan perintöjärjestyksessä kissojensa jälkeen. Millä tavoin vanha ja rikas pystyy nöyryyttämään nuorta ja köyhää? No pistämällä hänet alempaan kastiin eläimiin nähden. Sanoisinpa, että Edgarin turhautuminen vuosia kestäneen palvelustyön ja yläluokan oikkujen sietämisen jälkeen on jokseenkin ymmärrettävää. Edgar siis päättää vähän avittaa onnetarta ja hävittää kissat tieltään. Hän ei kuitenkaan niitä surmaa, vaan kadottaa maaseudulle, vaikka kaiketi olisi helpompaa vain pistää katit pussiin kiven kanssa ja heittää järveen.

Thomas O'Malley on irlantilainen siirtotyöläinen. Eli siis ulkona lojuva ja kuljeksiva no-good, joka kuitenkin osoittaa olevansa hyväsydäminen rahvaudestaan huolimatta. Heikkomoraalisuus tuodaan esiin Herttuattaren ja Thomas O'Malleyn ensikohtaamisessa, jossa jälkimmäinen ehdottelee härsiksti "taikamattomatkaa kahdelle", mutta muuttaa mielensä huomatessaan Herttuattaren jälkikasvun. O'Malley kuitenkin pelastaa tyttömäisen hölmön pikku-Marien useamman kerran, ja hän jää perheen seurueeseen. O'Malley palkitaan leffan lopussa sosiaalisella nousulla ja hän pääsee Madamen hoiviin. Koska onnellinen ihminen on aina ylempää luokkaa.

Pienenä jo pidin hirveästi brittiläisistä hanhikaksosista Abigail ja Amelia Gabblesta. He edustavat luokkajaossa keskiluokkaa tai ylempää keskiluokkaa, voisi kuvitella heidät Jane Austenin maalaisaatelin elämään. He ovat menossa Pariisiin tapaamaan setäänsä Waldoa, joka on aika kovassa maistissa. En pienenä ihan ymmärtänyt vitsiä siitä, miten Waldo olisi "marinoitu", mutta nythän se aukesi. Kaikkea sitä.

Tarinan opetus: palvelusväki on ahnetta ja ylhäisyys omaa oikean moraalin ja palkitsee rahvaan silkkaa armeliaisuuttaan. Ei saisi katsella lapsuuden lemppareita aikuisiällä, menevät vain pilalle.

Yksi väsynyt matkustaja.

Kun valmistuin ammattikorkeakoulusta vuoden 2008 keväällä, olin matkustanut yhteensä 26 500 kilometriä. Suurimman osan tästä vietin raiteiden päällä, mutta tuli sitä istuttua myös onnikassa ihan kiitettävä määrä. Tapanani oli siihen aikaan (lue: ennen älypuhelimia ja kännykkälippuja) säästää kaikki junaliput, joten niiden perusteella ynnäsin kilometrit päättöportfoliooni. Joitakin matkoja saattoi jäädä pois laskuista siis. Joka tapauksessa uskon tietäväni yhtä ja toista matkustajana olemisesta.

Vietin viikonloppuna rentouttavan tyttöjenillan ystäväni kanssa, lipittelimme viiniä, grillasimme ja saunoimme. Kaikki tämä on kuitenkin nykyään parin tunnin matkan päässä, joten joudun turvautumaan oman auton puutteessa siihen surullisenkuuluisaan julkiseen liikenteeseen. Yövuoron jälkihöyryissä unohdin kuulokkeet kotiin (ja myös esim. vesipullon ja pyyhkeen, hyvä kun vaatteet osasin laittaa päälleni), ja pääsin taas pitkästä aikaa nauttimaan muiden ihmisten rupatuksista sekä meno- että paluumatkalla. Menomatkalla bussissa ei toiminut ilmastointi, joka toi kivan vivahteen reissun viihtyvyyteen, varsinkin kun aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Paluumatkalla jaoin kyydin Bon Jovin keikalle menijöiden kanssa. Arvostin varsinkin kahta keski-ikäistyvää ikinuorta tätiä, jotka olivat laittaneet oikein rokkivaatteet päälle. Rouvat sihauttivat kaljatölkit auki heti istuttuaan kyytiin Vammalassa ja olivat hyvin riehakkaalla tuulella. Bussikuski leppoisasti toivotti vain kaikille hyvää päivää ja konserttiinmenijöille hyvää keikkaa. Mutta ai että, onko pakko ladella julkisesti omat sairaudet ja miehen vaivat, unohtamatta tietenkään lasten kavereiden pahuutta tai olemattomuutta, työkavereiden ärsyttävyyttä tai naapurien talokauppoja.

Olen kuitenkin kasvattanut kokemusta sen verran matkustamisessa, että tuollaiset pienet kalkkunankalkatukset eivät pääse edes top vitosteen karmeimmissa matkoissani. Täten ajattelin jakaa kanssanne kokemuksiani. Nämä koskevat siis vain pidempiä matkoja, ei kaupungin sisäisiä.

Kauheimmat kokemukseni julkisessa liikenteessä


Eräässä linja-autossa iskunvaimentimet eivät toimineet. Kaksi tuntia sitten bussin takaosassa olevat ihmiset (minä mukaan lukien) pomppivat ylös-alas kuin superpallot trampoliinilla. Se oli huvittavaa niin kauan kunnes vieressä istuva tyttö pompsahti niin ylös että löi päänsä kattoon. Silloin ei ollut enää kellään kivaa.

Kerran eräs mummi saatteli sisarukset bussiin, pienen tytön ja pojan, ja äiti tulisi sitten hakemaan periltä noin kolmen vartin päästä. Onneksi lapsosilla oli jotain tekemistä pitkän bussimatkan ajan, nimittäin soittaa repeatillä ja niin kovaa kuin kännykästä lähti We will rock you -soittoääntä. Hauskaa, myös muiden mielestä.

Linja-autossa tapaan kuunnella musiikkia. Kerran olin bussissa, jossa oli vain noin viisi muuta henkilöä minun lisäkseni ja kaikki muut huitelivat jo pitkälti yli seitsemänkymmenen ikävuoden ja tahtoivat kuunnella jotakin puheradiokanavaa. Yleensähän radio ei mitään haittaa, mutta kun vanhusparoilla oli niin heikko kuulo, että radion piti olla aivan täysillä, jotta he kuulevat. Soittimeni volyymi ei riittänyt peittämään sitä radioääntä, joten alistuin ja kuuntelin itsekin puutarhanhoito-ohjeita kolme tuntia. (Ja nyt jos joku tulee kommentteihin mussuttamaan, että olisin voinut pyytää radion hiljaiseksi, sanonpa vaan että en raaskinut, ja olet julma ihminen kun edes noin ajattelit.)

Yliopiston pääsykokeisiin luin ahkerasti joka päivä kolme kuukautta, paitsi sinä päivänä kun oli ystäväni polttarit Kuopiossa. Tampereelta kalakukkojen maahan kestää kolmesta ja puolesta tunnista neljään tuntiin junalla, ja olin varustautunut siihen muistiinpanovihkoni ja pääsykokekirjan kanssa. VR oli kuitenkin eri mieltä ja päätti paluumatkalla, että juna oli myöhässä jo ennen Kuopiota. Kulkisimme siis bussilla Pieksämäeltä Jyväskylään, koska vaihtoyhteys ehtii mennä. Ensimmäisessä junassa oli jokin kiva sähkövika, eli valoja tai lämmintä ruokaa ei ollut. Kuulutuksessa onneksi luvattiin että olutta saa, tosin rahaa vastaan. Pieksämäellä hypättiin sitten linjuriin, mutta itse en ainakaan pysty bussissa lukemaan, tulee vain huono olo, joten jätin kirjan reppuun suosiolla. Random määrä ihmisiä sullottiin pariin bussiin, ja Jyväskylään tultaessa kuulutus meni näin: "Saavumme Jyväskylään, juna lähtee raiteelta." Yllättävää sinänsä, että juna lähtee raiteelta, mutta miltä? Kysyttäessä bussikuski ei ollut ihan varma, mutta pendolino se taisi olla, ja ehkä se sitten on ykkösraide, eihän niitä nyt niin montaa edes ole. Paitsi että se oli kakkosraide. Ja sinne piti juosta ensin raput ylös ja sitten alas, jotta ehdimme saada liput edes paikkaan x asti, joita konduktööri jakeli ovilla. Onnistuin saamaan Riihimäelle asti paikkalipun, jonka vaihdoin Tampereen lippuun riihmäkeläisen kanssakärsijän kanssa. Iso osa joukosta jäi kokonaan ilman  paikkalippua ja he istuivat sitten käytävillä. Vaunu oli täynnä näitä aikatauluongelman uhreja ja jutustelimme sitten loppumatkan mukavia. Hämeenlinnalaiset olivat pienesti närkästyneitä siitä, että heidän tuli tehdä yllätysvaihto Riihimäellä, vaikka alun perin piti päästä suoraan Jyväskylästä Hämeenlinnaan. Mutta Pendolino on ehdoton, ja poikkeuksia ei tehdä. Paitsi tietysti Oriveden kohdalla, jossa pendolino pysähtyi poikkeuksellisesti yllättävän pitkäksi aikaa. Hetken seistyään junassa kuului kuulutus "tietojemme mukaan yhden matkustajan oli tarkoitus jäädä Orivedellä pois". Kukaan ei tullut kuitenkaan ulos junasta. Hämeenlinnalaisten ilme oli priceless. Ja ainiin, VR korvaa automaattisesti, jos juna on tunnin myöhässä. Meidän junamme oli onneksi myöhässä vain 59 minuuttia.         

Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä, on myös pääsykoekirjatarina. Tungin kapsäkkeineni täpötäyteen junavaunuun, jossa paikkani oli yksi neljästä, jotka ovat vastakkain toisiaan junou. Paikkani oli täynnä kanssamatkustajien reppuja ja takkeja, mutta koska muualla ei ollut tilaa, pyysin nätisti heitä raivaamaan paikkani auki. Kaivoin sitten muistiinpanovälineet ja pääsykoekirjan repustani, hakkasin laukkuni väkivalloin ylähyllylle pois jaloista (jonne se ei olisi mahtunutkaan) ja lopulta parkkeerasin itseni paikalleni ja huokaisin helpotuksesta. Huomasin jo tullessani, että vierekkäisillä paikoilla istui joku kaveriporukka, mutta vasta tässä vaiheessa tajusin mistä on kyse. Koko vaunu oli täynnä suomenruotsalaisia kuorolaisia. Ja kyllä, he tykkäsivät laulaa. Paljon. Koko matkan.

Avoin kirje sosiaalisen median käyttäjälle.

Iltalöpinät listaavat aika-ajoin vinkkejä nettisivuilleen sosiaalisen median eli trendikkäästi somen käyttäjille, mutta ajattelinpa itsekin tuikata lusikkani hernekeittoon ja luovuttaa nämä humoristisen ironiset vinkkini maailman (lievästi suuruudenhulluna uskon lukijoideni olevan maailmanlaajuisia) käyttöön.

Ihanaa on, että vanhempamme ja joissain tapauksissa myös isovanhempamme ovat löytäneet internetin ihmeellisen sosiaalisuuden ja joinanneet ties mihin naamabuukkeihin ja tviittereihin. Asensinpa iskän puhelimeen jopa SportsTrackerin (iskän mukaan Tricker-tracker, joka oli lempinimenä mielestäni mainio), jotta urheilukin on älyllistä.

Kaikki eivät valitettavasti vain ole ihan niin inessä skenessä kuin vanhempani. Kuulun siihen sukupolveen, joka on ehtinyt lankapuhelimen välityksellä rullaamaan kiekolla numeron (ai sitä onnea kun jollain oli numerossa monta nollaa) ja panikoida josko sieltä vastaa se naapurin kiva Jesse vai Jessen äiti. Siinä sitten kohteliaasti piti sanoa "Pieta-Eveliina tässä terve, olisiko Jere-Jermakki kotona?" Miettikää sitä kuumotusta, te jotka olette voineet mesettää ja tekstata ihastuksillenne!

Oho, eksyin aiheesta. Mitä tuon ylemmän löperöinnin tarkoitus oli sanoa, että olen sekä lankapuhelin- että facebook-sukupolvea, eli en ole ihan täysin ummikkona kummallakaan puolella. Internetin kanssa kasvaneena tietoturva-asiat ja yksityisyyshommat ovat ihan pässinlihaa, mutta olen huomannut että kaikille ei todellakaan ole. Nyt sitten varoituksen sana: jos näistä humoristisista vihjauksista vedät herneen henkitorveen, voit katsoa peiliin. Valituksia ei kuunnella ja reklamoida voi kirjeitse joulupukille.

Maalaisjärkeä saa käyttää!

Tane Tavallinen kävelee iloisena kadulla ja morjenstaa vähän jokaista vastaantulijaa. Tappi Liukasnäppi tulee vastaan ja hänellä on surku: pankkitilillä olisi miljoona miljardi-niljoonaa, eikä hän saa ollenkaan niitä kätösiinsä, ellei ensin maksa parin tonnin vakuutusmaksua. Mutta voih, hänellä ei olekaan sen vertaa nyt taskussaan hiluja, joten voisikohan Tane ystävällisesti maksaa tuon parisen tonneroista hänelle, kyllä Liukasnäppi sitten korvaa ruhtinaallisesti Tanen vaivannäön. 

Jos olisit Tane, maksaisitko? Jos vastasit kyllä, onneksi olkoon, nigerialainen prinssi osti juuri rahoillasi uuden vaimon. 

Sama pätee myös yksityisyysasioihin. Ei ole ehkä aivan välttämätöntä kertoa kaikille ala-astekavereille, miten olet harrastanut haureutta, näyttänyt helikopteria naapurille, ripuloinut tai lintsannut töistä. Jälkimmäistä varmasti esimerkiksi lähiesimies arvostaa, jonka olet tietysti lisännyt kaveriksi. Ei ehkä kannata myöskään luovuttaa puhelinnumeroa, katuosoitetta, henkilötunnusta tai verkkopankkitunnuksia naamakirjassa. Varsinkaan jos hyväksyt kavereiksi kaikki Tiivi-Taavi Lonkaheimot, jotka pistävät pyyntöä. Muista myös piilottaa tietosi kaikilta muilta kuin kavereilta. Itsehän kunnon Facebook-stalkerina arvostan, jos joku stalkattava ei osaa säätää Facebookin yksityisyysasetuksia ja tiedot existä, nykyisistä, draamoista ja bileistä on kaivettavissa kevyellä googlaamisella esiin.

Kuvien lisääminen ei saa lähteä lapasesta.

Kuvaaminen on kivaa. Ja helppoa, koska digikameralla voi räpsiä mihin suuntaan tahansa ja vaikka se kuuluisa miljardi-niljoona kuvaa yhdestä rikkaruohosta, jonka löysit tienvarrelta. Tee muistikortillasi mitä tahdot, mutta välttämättä ihan kaikkia räpsäisyjä ei kannata siirtää suoraan Facebookiin. Tästä esimerkkejä mm.

1. Nassukuvat. Ketään ei kiinnosta 100+ kuvaa omasta pärstästäsi erilaisine duckface-ilmeineen. Ne kuuluvat vuoteen 2003 ja irc-galleriaan, joten voisitko jättää ne paikalleen. 

2. Ruokakuvat. No voi omnom, ihana hamppari, jonka tilasit tusinaravintolasta, ja jonka kaltaisia kaikki ovat nähneet about sata. Itsetehtyjä safkoja on ihan hauska selailla, mutta kun ruokateema toistuu jokaisen välipalavoikkarin kohdalla, alkaa piilota käyttäjä -toiminto kiinnostaa parhaimpiakin ystäviä.

3. Vauvakuvat varauksella. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että lapset ovat söpöjä ja tykkään paljon kavereiden laittamista nöpö-mussun kuvista. Kunnes niitä on 140 ja kaikki otettu samana päivänä. Joten pikkasen nyt jäitä hattuun vaikka se taapero onkin mielestäsi ehdottomasti maailman suloisin. Tämä pätee myös kaikenlaisiin lemmikkikuviin. Niitäkään ei kestä määräänsä enempää.

4. Bilekuvat.  Suski Superbilettäjä laittaa kaikki kuvat suoraan muistikortiltaan Facebookiin heti sunnuntain darra-aamuna, jolloin suurin osa vieraista vielä puhelee norjaa kylppärissä. Super-Suski vielä ystävällisyyttään taggaa jokaiseen bilevieraat, jotta näiden ystävätkin pääsevät ihastelemaan miten Netta Nolo-Juusela on kaatunut kädessään skumppapullo ja oluttölkki niin että Nalle Puh -stringit ovat yliedustettuina kuvan keskiosassa. Onneksi myös Netan pomo on tietoinen tästä kuvasta. Kiitos, Suski!

Älä riitele julkisesti.

Kun Riitta Räyhälä laittaa viestin on-off-avomiehelleen Kake Kelantukiaiselle, se pistetään ehdottomasti viimemainitun naamakirjaseinälle, jotta kaikki näkevät miten valehteleva sontaläjä Kake onkaan. Kake siihen vastaa että ite oot nalkuttava kalkkunanperse, ja kierre on valmis. Se on kuitenkin aika not-cool, joten älkää tehkö sitä. Parasta on, että Riitta ja Kake saattavat päätyä aika nopsaan Feissarimokiin. Siellä sitten puolet suomalaisista Facepalmaa lukiessaan, miten Kake onkaan lähtenyt perjantai-iltana Ripsa-Raijan matkaan vaikka piti lähiöpubissa olla laulamassa karaokea.

Riiteleminen toisten statuspäivityksissä on ärsyttävää ja samalla myös viihdyttävää. Tiettyyn pisteeseen asti toki. Ajattelet pistää jonkin yhteiskunnallisesti merkittävän linkin, jossa mielestäsi on ihan järkeviä pointteja koskien asiaa äx. Ja sitten huomaat, että nyt kakka osui viilentimeen. Ensin downshiftaaja-kaveri sanoo, että työnteko on turhaa ja rahaa tulee taikaseinästä pilveä pössyttelemällä, ja heti perään duunia kasiluokasta lähtien vääntänyt kaveri pistää takaisin esimerkkejä veroilmoituksesta. Jossain vaiheessa se status vaan pitää piilottaa. Kun popkornit loppuvat siis.

Älä ole perustavanlaatuisesti pälli.

Facebook-pelit, joissa pitää kutsua kaikki kaverit geimeihin mukaan, eivät ole siistejä. Ne ovat ärsyttäviä ja saavat unfriendaamaan aika iisisti. Jos minua kiinnostaisi kasvattaa rehuja maatilalla, menisin Maajusille morsian -ohjelmaan, enkä kastelisi kukkiasi internetissä.

Mystiset statuspäivitykset ovat rasittavia. "Jaaha, ja taas mennään..." "Kylläpäs ihmiset ovat taas perseestä MUR!!!" "Tiedoksi vaan hänelle, joka on ihmisenä täysin epäonnistunut, että vihaan sinua ja kaikki muutkin vihaavat sinua ja perhettäsi seuraavan kolmen sukupuolen ajan. TIEDÄT KYLLÄ KUKA OLET! Nyt teit viimeisimmän temppusi, senkin läskikasa. VIHAAN SUA!!!" ":(" Näihin sitten kiinnostuneemmat kaverit kommentoivat että "apua, mitä on tapahtunut?" "Hei ootko kunnossa?" "?????"

Lopuksi vielä henkilökohtainen inhokkini, joka varmastikaan ei ole kaikkien mielestä mikään kardinaalimoka. Aforismikuvien jakaminen. Kaikenkarvaiset värssyt, "elämänviisaudet" ja muut diipadaapalässytykset, jotka on kursivoidulla comic sansilla huonosti photoshopattu (tai paintattu, vai miten paintilla tehtyjä kuvia nyt sanotaankaan) netistä kopioidun auringonlaskukuvan päälle, ovat aivan järkyttävän hirvittäviä, enkä voi käsittää miksi niitä pitää jakaa. Tyyliä:

Oikeasti nyt ihmiset. Selasin esimerkkikuvaa varten Facebookista kahta eri ryhmää, joissa tuollaisia kuvia jaellaan ja sain melkein nenäverenvuodon siitä kammottavuuden määrästä.

Tiedän, että ohjeeni menevät ohitse niiltä, joita se koskee. Koska tyhmät ihmiset ovat myös internetissä tyhmiä. Valitettavasti.

Yks kaks kol! Yks kaks kol!

Kesä on saapunut Tampereelle ja ihmisten mieliin. Farkut on vaihdettu rumiin shortseihin, joista pilkistävät kalmankalpeat ja talviturkkiset vänkyräsääret. Kandi on jätetty herran haltuun ja se on tällä hetkellä Schrödingerin kissa: joko huono tai ei, koska arvosanaa ei ole vielä tipahtanut tiskiin. Tein lokaatiosijoittelua talvivaatteiden kanssa ja kaivoin ne kuuluisat rumat shortsini esiin. Totesin peilin edessä että edelleen näytän mursulta, mutta ainakin mahtuivat jalkaan. On siis vain oikein ulkoiluttaa kummitukseen vivahtavia reisiäni kun mittari hipoo hellelukemia. 

Kesä tuo kyllä kaikenlaista ihmisissä esiin. Aloitimme meinaan Teekkarin kanssa tanssikurssin. Idea tähän lähti lavatanssibileistä, joissa molemmat lähinnä hytkyimme ja nytkyimme (onko tuo nyt edes sana? No siltä ainakin tuntui!) musiikin tahdista sen suuremmin murehtimatta. Sain kivan mustelman jalkaterääni jonkun ystävällisen rouvashenkilön korkokengän korosta, kiitos kun et murtanut koipiparkaani. 

Tanssikurssista niin. Aluksi voisin kertoa että vihdoin olen löytänyt paikan, jossa olen selvästi ja täydellisesti ikäasteikon alkupäässä. Meidän lisäksemme kurssilla on noin viisi alle 3-kymppistä, loput neljäkytä on ikähaitariltaan viidenkympin ja pastorin aamenen välissä. Kokemuksesta osaan sanoa, että ne papat ovat kaikkein veitsimpiä parkettien partaveitsistä, joten Teekkarin ilme saliin astuessamme oli samaa luokkaa kuin peuralla ajovaloissa. Ja se oli ihan oikein, sillä kauhu oli tunteistamme loogisin, kuten piakkoin huomasimme.

Tanssikurssin oli tarkoitus sisältää lavatanssin alkeita, mutta ensimmäisestä minuutista lähtien oli päivänselvää että me olimme höyhensarjalaisia mestareiden joukossa. Ope pisti aluksi musiikkia ja sanoi "lämmitelkää omavalintaisen tanssin myötä" ja johan alkoi mekko heilua! Tuijotimme sitten lämmittelyn ajan suu auki sitä miten tädit ja sedät siellä viilettimät menemään. Viilettelyteema jatkui lopputunnin ajan: alkeiskurssilaisia ei ollut näkyvillä, vaan varsinkin sedät veivät tätäkin tyttöä kuin pässiä narussa. Loin sääliviä katseita Teekkarin suuntaan, joka epätoivoisesti koitti mummusia pyörittää, vaikka tädit ovat varmasti lavoilla käyneet vähintään jo vuodesta 1958. Oman parin kanssa kun ei saanut tanssia, vaan piti pistää miehet kiertoon. Vinkiksi vaan sinkkukundeille, joilla ei flaksi käy seduloissa, menkää ihmeessä lavatansseihin. Siellä seinäruusut odottelevat noutajaansa ja kieltäytyminen tanssista on ehdottoman no-no!

Nyt olemme selättäneet hitaan valssin, ja seuraavana on vuorossa humppa! Odotamme niin innolla että melkein pää räjähtää. 

Lampaita ja leijonia.

Eräs lapsuuteni lemppari oli Disney-pätkis nimeltä Lambert The Sheepish Lion, jonka voitte katsoa täältä. Taustatarina on sama kuin klassisessa Rumassa ankanpoikasessa. Molemmissa stooreissa on eri lajiin kuuluva vauvayksilö, joka sysätään vahingossa väärään ympäristöön, ja tarinan sankarin erilaisuutta pilkataan. Erinäisten pilkantekojen jälkeen kuitenkin erilainen onkin parempi, Ruman ankanpoikasen tapauksessa kauniinpi, Lambertin tapauksessa vahvempi. Lambert osoittaa meille, että se ei olekaan ulkonäkö, joka tuo onnen, vaan kyvykkyys ja voimakkuus, jonka avulla saadaan kunnioitusta.

Disneyn Ugly Duckling eli Ruma ankanpoikanen loppuu eri tavalla kuin alkuperäinen H. C. Andersenin satu. Pätkässä Ruma poikanen löytää tiensä lopulta omiensa joukkoon, eli äiti-Joutsen ottaa hänet muiden pienokaistensa porukkaan. Voitte katsoa senkin videon täältä. Se on ehkä parempi lopetus kuin ulkonäöllä koreilu, koska voihan sitä löytää onnensa ennemmin oman viiteryhmänsä sisältä, kuin sopeutumalla ja ylittämällä ulkoapäin tulevat kauneusstandardit. Siinä tavallaan annetaan valta muille asettaa ulkonäkönormistot.

Aina kun joku Tiedostava ja Hyvä ja Erilainen ihminen nostaa nokkansa kohti kattoa ja paheksuu "lammasmaisia ihmisiä", jotka vain seuraavat massaa ja kuluttavat kulutustuotteita, ajattelen Lambertia. Yleensä tämänkaltaiset nyrpistelijät ovat itse hyvin tietoisia omasta tavallisuudestaan, ja jotenkin pitää vain etsiä se Juttu, jonka avulla ollaan erikoisia ja mieluiten myös parempia kuin muut. Lambert-parka ei halunnut olla erikoinen tai parempi, hän vain halusi olla samanlainen kuin muut lampaat. Mutta kun hän sitten oli parempi tai pelottavampi tai mitä tahansa, hän käytti sen laumansa parhaaksi.

Olen huomannut, että loppujen lopuksi on kiva tutustua niihin kaikkein hiljaisimpiin ja tavallisen näköisiin tyyppeihin, koska sieltä saattaa tulla yllättävän mielenkiintoista juttua. Henkilökohtaisesti en välitä tutustua huomioapinoihin, jotka tekevät haaraperushyppyjä baarin pöydällä ja huutelevat iskulauseita itsestään. Myös ne Erikoiset ihmiset loppupeleissä ovat aika tylsiä, koska kaikki energia menee coolilta näyttämiseen, eikä omille ajatuksille oikein jää tilaa. 

P.S. Anteeksi tämä keittiösosiologia.

Säkillinen entistä elämää.

Vaatekaapin siivoamisessa on jotain terapeuttista. En ole koskaan ollut himoshoppaaja joten vaatekaappini harvemmin tursuilee turhasta kamasta, mutta myönnettäköön että olen sitä tyhjennellyt vuosien mittaan häkkivarastoon. Nyt kun elämä on muutenkin remontissa tuntuu luontevalta pistää kiertoon kaikenlaista vanhaa.

Ystäväni tyhjensi hiljattain vaatekaappiaan, ja sain häneltä kaikkea kivaa ja (minulle) uutta päällepantavaa. Tästä intoutuneena päätin itsekin käydä systemaattisesti läpi kaikki nyssykät, joita on kasautunut vintille. Periaatteena on, että jos ei ole vuoteen tarvinnut vaatetta, se tulee poistaa elämästä. Muodostin lattialleni kasoja, jotka nimesin "pidetään", "lahjoitetaan", "poistetaan" ja "pitäisi poistaa, mutta nostalgiasyistä lykätään päätöstä tulevaisuuteen".  

Pidetään-kasa oli loppujen lopuksi surkean pieni. Sinne pääsi vain parit kaivatut housut, jotka olivat kadonneet vahingossa rytkyjen hautausmaalle. Pidetään-kasan volyymi kertoo turhuudesta, joka on vienyt kallista häkkivarastotilaa (köh) kaikki nämä vuodet. Kasan paras anti oli kuitenkin tämä: housut istuivat edelleen ja näyttivät hyvältä. Näiden hamevuosien jälkeen on aika tervehtiä takalistoa. Salut!

Kaappiseikkailuni tarkoituksena oli kerryttää "lahjoitetaan" -kököä. Sisko on luvannut ne pistää myyntiin, vaikka olen kyllä sitä mieltä että kunhan eroon pääsee niin hyvä on. Ikea-kassillisen verran sitäkin tavaraa tuli löydettyä, nyt ongelmana on enää niiden roudaaminen bussilla. (Ikea-kassillinen voisi ihan hyvin olla tilamitta, toim. huom.)

Vähän sydämestä riipaisi esimerkiksi vanhojentanssikengät, jotka kasaan katosivat, mutta kun ei niitä tule pidettyä edes juhlissa. Nostalgia-pinoon ne eivät kelvanneet. Sinne pääsivät vain harvat ja valitut, lähinnä festaripaidat, jotka olen saanut ollessani töissä tapahtumissa.

Poistetaan-pino oli ehdottomasti terapeuttisin ja paras. Sinne meni kaikki rikkinäinen ja varsinkin legginssien ja paksujen sukkahousujen repiminen oli todella hauskaa. Miksi ihmeessä tuhoaminen tuntuu aina niin siistiltä? Olen joskus pilkkonut saksilla paitoja vain pilkkomisen ilosta. Ehkä tämä on tällaista tuhkasta nousee Feenix-lintu -meininkiä, kaikki pitää polttaa maan tasalle ennen kuin voi alkaa rakentaa uutta. 

Vintiltä löysin kaikkea jännää kuten vanhan mp4-soittimen. Soittimessa ei toiminut kuulokepaikka, vaan ääni tuli kaiuttimesta vaikka laittoikin kuulokkeet paikalleen. Vein sen korjattavaksi Teekkarille, jotta voisin katsella sarjoja bussimatkoilla, mutta soitin ei ikinä selvinnyt siitä käsittelystä. No, ei se kyllä ollut kovin käytettävä ennenkään, eli nyt voi surutta senkin heittää menemään.

Löysin myös vaalean peruukin vuodelta nakki, jolloin pidimme Oktoberfestin toukokuussa. Nappasin tukkalaitteen mukaani, koska kyllä varmasti löytyy vielä mahtava tilaisuus olla blondi. 

Jätesäkillinen menneisyyttä lähtee nyt tästä asunnosta, eikä palaa enää koskaan. Olen tyytyväinen. 

Musaelitismistä.

Tutustuttaessa uuteen ihmiseen häneltä usein kysellään kaikenlaista joutavaa kuten harrastuksia ja musiikkimakua. Allekirjoittanutta ärsyttää suunnattomasti varsinkin tuo jälkimmäinen kysymys, koska joinakin päivinä nyt satun näyttämään goottipelleltä tai rokkitytsyltä, ja siitä sitten tehdään kaikenlaisia hassuja oletuksia viitaten Nightwishiin. Pääsääntöisesti vastaankin musamakukyssäriin kuuntelevani apokalyptista folkkia. Keskusteluntappajana lause on tehokas, sillä kukaan ei yleensä ole kuullutkaan ko. genrestä saatika sitten tietäisi mitään bändejä, jotka sen kaltaista musiikkia soittaisivat. Kysymys on sinänsä typerä, koska suurin osa varmaan kuuntelee hyvinkin erilaista musiikkia eri päivinä. Vaikka kuuntelen aika paljon kaikenlaista, vastaus ei nyt suoranaisesti ole ihan hatusta vedetty, sillä kuuntelen myös ko. genreä. Jos ette vielä googlanneet, niin tästä esimerkki: Klik.

Olen joutunut aikaisempien positioideni myötä sietämään käsittämättömän määrän muusikoita ja musiikkielitistejä, jotka tekevät jokaisessa keskustelussa selväksi miten musiikkimaku on tärkein ihmistä määrittävä tekijä ja varsinkin heidänkaltaisensa musiikkimaku on Oikea ja Tärkeä. Kasaritukkahevibändin C-kasetin B-puolella olevat biisit ovat erinomaisia ja mitään muuta ei oikeastaan edes kehtaa kuunnellakaan. Musiikin paskuuden faktisuudella ei ole mitään tekemistä fanituksen kanssa, ehei. Pointtina on se, että kukaan muu ei ole bändistä kuullutkaan. Se hei ei ole mitään mainstreamia! 

Jos suuri yleisö sattuu löytämään musaelitistin lempibändin, se menee vaihtoon nopeammin kuin ehdit sanoa "surullinen egopelle". Toinen vaihtoehto on fanittaa vaan supermiljoonasti enempi kuin kukaan muu, hankkia laaja tietovaranto bändin historian eri vaiheista ja jäsenten lemmikkieläinten nimistä, hankkimalla fanituotteita kuten seinälippuja, unohtamatta omaelämänkertoja ja kaikkea tilpehööriä, mitä itsensä musiikin vuoksi myyneet nyt voivatkaan tuotteistaa. 

Tehdään nyt kuitenkin ero hipsterin ja musaelitistin välille. Hipsterit ovat eilisen emoja, hoppareita ja puuhelmi-ihmisiä, eli niitä jotka menevät muodin mukana, liittyi se sitten musiikkiin, vaatteisiin, leffoihin tai puhetapaan. Kulttuuri- tai kulutustuote, u name it, se on tasan mietitty sopivan ulkoasuun. Musiikkipuoli on siis vain yksi osa tätä nykymuotia, jossa vaan sattuu olemaan trendinä "erilaisuus". Musaelitistin piirteitä on löydettävissä hipstereistä, koska he yrittävät erottautua kuuntelemalla samaa musaa kuin kaikki muutkin erottautujat. Musaelitisti kuitenkaan ei mene muodin mukana, vaan on äärimmäisen genreuskollinen: industrial- ja goottimusiikin kuuntelijat pukeutuvat maailmankatsomuksensa mukaisesti mustiin, korsetteihin, platformeihin, niitteihin, nahkaan ja pvc:hen, käyttävät paljon meikkiä (sukupuolesta riippumatta) ja hopeakoruja. Hevarit taas pistävät päälleen lempibändinsä paidan tai mahdollisimman vanhan metallifestivaalipaidan, joka on ollut joskus musta, mutta nykyään lähinnä harmaa. Tällaisiin musaelitisteihin ei muodin virtaukset iske, vaan kun seuraava kuohu vie hipsterit taas uuteen trendikauppaan, elitisti avaa tyynesti vaatekaappinsa oven. 

Traagisin esimerkki hipsterivirtauksesta on dubstep. Sitä ei voi tanssia saati laulaa ja siitä tulee helposti päänsärky. Silti sitä soitetaan trendibaareissa ja ihmiset vääntelehtivät "musiikin tahtiin" kuin sähkötuolissa. Jos joku oikeasti kuuntelee dubsteppiä kotona kuulokkeet päässä useamman tunnin putkeen, tulkoot minulle esittäytymään niin nostan hattua. Olen kuunnellut aikanani hyvinkin rumaa musiikkia, esimerkki tästä klik, mutta mikään ei ole saanut niin kovaa migreeniä aikaan kuin dubstep. 

Minulle on ihan sama mitä ihmiset kuuntelevat, enkä yleensä jaksa keskustella musiikkimausta tai sen puutteesta. Musiikkimakuja kun ei oikein voi pistää rinnakkain. Ei se, mitä kuuntelet, tee sinusta yhtään parempaa ihmistä. Tiedän, että olen sanonut "paskin hevibiisi on silti parempi kuin paras räppibiisi", mutta se nyt oli lähinnä vitsi. Kyllähän niitä makuja on, mutta en nyt tiedä onko minun sen parempi kuin Jampan, joka popittaa Choralea Corollassaan.

Ärsyttävää on muuten myös se, että olen valinnut musiikin bileisiini ja silti joku tulee koneelle ja avaa youtuben. (Paitsi kun vappuna soitin kaksi tuntia taistolaislauluja putkeen niin olikin aiheellisa pyytää musiikinvaihtoa.) Annetaan nyt kuitenkin ihmisten kuunnella mitä tykkää, ei se ole mitään kansanvalistusta että paasaat jonkun  hämeenkyröläisen nevaribändin upeudesta jokaisissa bileissä  ja hehkutat "savuisia klubikeikkoja", jotka ovat oikeasti kymmenen hengen kaveriporukan pössyttelyiltamia. Ei se ole coolia, se on lapsellista. Ja naamakin pysyisi pidempään rypyttömänä jos se nokka ei menisi solmuun joka kerta kun joku sanoo tykkäävänsä Rihannasta. 

Kokkiohjelmat nyt ja eilen.

Mitä on tapahtunut viikonlopun televisio-ohjelmistolle? Kenties tämä muutos on tapahtunut jo aikaisemmin huomaamattani, sillä telkkuahan en hirveästi ole katsellut ennen kuin uuden töllöttimen tänne asuntooni kannoin. Nuoruusvuosinani oli tapana laiskuuttaan katsella laatupiirrettyjä lauantai- ja sunnuntaiaamuisin ja fiilaroida sitä ettei tarvitse tehdä mitään. Nyt kuitenkin pitkästä aikaa heräsin aikaisin viikonloppuaamuna ilman että piti mennä töihin ja avasin laiskottelumielessä telkkarin. Mitä näinkään? Ei yhtään piirrettyä vaan  joka kanavalta tursusi kokkiohjelmia! En voi oikeasti keksiä mitään tylsempää ja turhempaa kuin kokkausohjelmat. Klikkauksen päässähän olisi ollut toki tämänkin blogipostauksen empiria, mutta  jostain käsittämättömästä syystä Teekkari sattuu nauttimaan kyseisestä televisioviihteen genrestä, joten sain viikonlopun aikana mukavan tuntuman pöperöohjelmistoon. Niitä tunteja en saa enää koskaan takaisin.

Aikaisemmin sentään joku Martha Stewart -wannabe seisoi suoraan kameran edessä ja selosti tarkkaan mitä tekee ja milloin ja samalla joku ojentelee rouvalle kattiloita kaapista piilossa. Pointtina oli opettaa sivistymättömälle kansalle maailmannaisen reseptejä ja tuoda korkealuokkaista elämäntapaa keskivertokoteihin. Nykyään ohjelmia vetävät hemmot, jotka kiroilevat tarpeeksi ja ovat riittävän ärsyttäviä. Pannuja heitellään, oliiviöljyä räiskitään sinne minne sen ei tohtisi mennä ja kuvakulmaa vaihdetaan parin sekunnin välein imitoimalla käsivarakuvausta, joka onnistuu olemaan yhtä paska kuin käsivaralla kuvattuna mutta epäonnistuu tekemään ohjelmasta tippaakaan kiinnostavampaa.

Martha-wnb sentään kertoi ainesosien määrät ja ruudussa näkyi vielä ohjelman lopuksi kaikki käytetyt reseptit, jotka voi myös tarkistaa teksti-tv:n sivulta x. Nykyään Jamie-Gordon ensin solvaa jotakin ihmisryhmää, sitten huiskii vähän vispilällä ja lopuksi kertoo miten paljon parempi ihminen hän on kuin about 90 prosenttia maailmasta. Resepteistä ei ole tietoakaan vaan ruoka tehdään samalla kun lässytetään elämäntapavinkeistä. Kiinnostaa kuin kivi silmässä miten jonkun kokkipatun mielestä jokaisen tulisi juosta vähintään maratooni vuodessa tai koittaa nauttia elämän pienistä asioista samalla kun heittelee superkaliita luomutomaatteja katon kautta pannuun, jonka tunnistaa pannuksi vain koska niin mainittiin sivulauseessa. Toinen vaihtoehto on perustaa kokkiohjelma, jossa tarkoituksena on vain huutaa kaikille  ja  olla muutenkin ihmisenä täysin paska. Mutta hei, osaan paistaa pannulla eläimen, joten minulla on oikeus olla mulkero.

Televisio: kiinni.