Yksi väsynyt matkustaja.

Kun valmistuin ammattikorkeakoulusta vuoden 2008 keväällä, olin matkustanut yhteensä 26 500 kilometriä. Suurimman osan tästä vietin raiteiden päällä, mutta tuli sitä istuttua myös onnikassa ihan kiitettävä määrä. Tapanani oli siihen aikaan (lue: ennen älypuhelimia ja kännykkälippuja) säästää kaikki junaliput, joten niiden perusteella ynnäsin kilometrit päättöportfoliooni. Joitakin matkoja saattoi jäädä pois laskuista siis. Joka tapauksessa uskon tietäväni yhtä ja toista matkustajana olemisesta.

Vietin viikonloppuna rentouttavan tyttöjenillan ystäväni kanssa, lipittelimme viiniä, grillasimme ja saunoimme. Kaikki tämä on kuitenkin nykyään parin tunnin matkan päässä, joten joudun turvautumaan oman auton puutteessa siihen surullisenkuuluisaan julkiseen liikenteeseen. Yövuoron jälkihöyryissä unohdin kuulokkeet kotiin (ja myös esim. vesipullon ja pyyhkeen, hyvä kun vaatteet osasin laittaa päälleni), ja pääsin taas pitkästä aikaa nauttimaan muiden ihmisten rupatuksista sekä meno- että paluumatkalla. Menomatkalla bussissa ei toiminut ilmastointi, joka toi kivan vivahteen reissun viihtyvyyteen, varsinkin kun aurinko porotti pilvettömältä taivaalta. Paluumatkalla jaoin kyydin Bon Jovin keikalle menijöiden kanssa. Arvostin varsinkin kahta keski-ikäistyvää ikinuorta tätiä, jotka olivat laittaneet oikein rokkivaatteet päälle. Rouvat sihauttivat kaljatölkit auki heti istuttuaan kyytiin Vammalassa ja olivat hyvin riehakkaalla tuulella. Bussikuski leppoisasti toivotti vain kaikille hyvää päivää ja konserttiinmenijöille hyvää keikkaa. Mutta ai että, onko pakko ladella julkisesti omat sairaudet ja miehen vaivat, unohtamatta tietenkään lasten kavereiden pahuutta tai olemattomuutta, työkavereiden ärsyttävyyttä tai naapurien talokauppoja.

Olen kuitenkin kasvattanut kokemusta sen verran matkustamisessa, että tuollaiset pienet kalkkunankalkatukset eivät pääse edes top vitosteen karmeimmissa matkoissani. Täten ajattelin jakaa kanssanne kokemuksiani. Nämä koskevat siis vain pidempiä matkoja, ei kaupungin sisäisiä.

Kauheimmat kokemukseni julkisessa liikenteessä


Eräässä linja-autossa iskunvaimentimet eivät toimineet. Kaksi tuntia sitten bussin takaosassa olevat ihmiset (minä mukaan lukien) pomppivat ylös-alas kuin superpallot trampoliinilla. Se oli huvittavaa niin kauan kunnes vieressä istuva tyttö pompsahti niin ylös että löi päänsä kattoon. Silloin ei ollut enää kellään kivaa.

Kerran eräs mummi saatteli sisarukset bussiin, pienen tytön ja pojan, ja äiti tulisi sitten hakemaan periltä noin kolmen vartin päästä. Onneksi lapsosilla oli jotain tekemistä pitkän bussimatkan ajan, nimittäin soittaa repeatillä ja niin kovaa kuin kännykästä lähti We will rock you -soittoääntä. Hauskaa, myös muiden mielestä.

Linja-autossa tapaan kuunnella musiikkia. Kerran olin bussissa, jossa oli vain noin viisi muuta henkilöä minun lisäkseni ja kaikki muut huitelivat jo pitkälti yli seitsemänkymmenen ikävuoden ja tahtoivat kuunnella jotakin puheradiokanavaa. Yleensähän radio ei mitään haittaa, mutta kun vanhusparoilla oli niin heikko kuulo, että radion piti olla aivan täysillä, jotta he kuulevat. Soittimeni volyymi ei riittänyt peittämään sitä radioääntä, joten alistuin ja kuuntelin itsekin puutarhanhoito-ohjeita kolme tuntia. (Ja nyt jos joku tulee kommentteihin mussuttamaan, että olisin voinut pyytää radion hiljaiseksi, sanonpa vaan että en raaskinut, ja olet julma ihminen kun edes noin ajattelit.)

Yliopiston pääsykokeisiin luin ahkerasti joka päivä kolme kuukautta, paitsi sinä päivänä kun oli ystäväni polttarit Kuopiossa. Tampereelta kalakukkojen maahan kestää kolmesta ja puolesta tunnista neljään tuntiin junalla, ja olin varustautunut siihen muistiinpanovihkoni ja pääsykokekirjan kanssa. VR oli kuitenkin eri mieltä ja päätti paluumatkalla, että juna oli myöhässä jo ennen Kuopiota. Kulkisimme siis bussilla Pieksämäeltä Jyväskylään, koska vaihtoyhteys ehtii mennä. Ensimmäisessä junassa oli jokin kiva sähkövika, eli valoja tai lämmintä ruokaa ei ollut. Kuulutuksessa onneksi luvattiin että olutta saa, tosin rahaa vastaan. Pieksämäellä hypättiin sitten linjuriin, mutta itse en ainakaan pysty bussissa lukemaan, tulee vain huono olo, joten jätin kirjan reppuun suosiolla. Random määrä ihmisiä sullottiin pariin bussiin, ja Jyväskylään tultaessa kuulutus meni näin: "Saavumme Jyväskylään, juna lähtee raiteelta." Yllättävää sinänsä, että juna lähtee raiteelta, mutta miltä? Kysyttäessä bussikuski ei ollut ihan varma, mutta pendolino se taisi olla, ja ehkä se sitten on ykkösraide, eihän niitä nyt niin montaa edes ole. Paitsi että se oli kakkosraide. Ja sinne piti juosta ensin raput ylös ja sitten alas, jotta ehdimme saada liput edes paikkaan x asti, joita konduktööri jakeli ovilla. Onnistuin saamaan Riihimäelle asti paikkalipun, jonka vaihdoin Tampereen lippuun riihmäkeläisen kanssakärsijän kanssa. Iso osa joukosta jäi kokonaan ilman  paikkalippua ja he istuivat sitten käytävillä. Vaunu oli täynnä näitä aikatauluongelman uhreja ja jutustelimme sitten loppumatkan mukavia. Hämeenlinnalaiset olivat pienesti närkästyneitä siitä, että heidän tuli tehdä yllätysvaihto Riihimäellä, vaikka alun perin piti päästä suoraan Jyväskylästä Hämeenlinnaan. Mutta Pendolino on ehdoton, ja poikkeuksia ei tehdä. Paitsi tietysti Oriveden kohdalla, jossa pendolino pysähtyi poikkeuksellisesti yllättävän pitkäksi aikaa. Hetken seistyään junassa kuului kuulutus "tietojemme mukaan yhden matkustajan oli tarkoitus jäädä Orivedellä pois". Kukaan ei tullut kuitenkaan ulos junasta. Hämeenlinnalaisten ilme oli priceless. Ja ainiin, VR korvaa automaattisesti, jos juna on tunnin myöhässä. Meidän junamme oli onneksi myöhässä vain 59 minuuttia.         

Viimeisenä, muttei todellakaan vähäisimpänä, on myös pääsykoekirjatarina. Tungin kapsäkkeineni täpötäyteen junavaunuun, jossa paikkani oli yksi neljästä, jotka ovat vastakkain toisiaan junou. Paikkani oli täynnä kanssamatkustajien reppuja ja takkeja, mutta koska muualla ei ollut tilaa, pyysin nätisti heitä raivaamaan paikkani auki. Kaivoin sitten muistiinpanovälineet ja pääsykoekirjan repustani, hakkasin laukkuni väkivalloin ylähyllylle pois jaloista (jonne se ei olisi mahtunutkaan) ja lopulta parkkeerasin itseni paikalleni ja huokaisin helpotuksesta. Huomasin jo tullessani, että vierekkäisillä paikoilla istui joku kaveriporukka, mutta vasta tässä vaiheessa tajusin mistä on kyse. Koko vaunu oli täynnä suomenruotsalaisia kuorolaisia. Ja kyllä, he tykkäsivät laulaa. Paljon. Koko matkan.