Välipäivää, ihmiset. Joulu oli ihana kaikin puolin, mutta jottei elämä ihan unohtuisi, jotain kurjaakin pitää olla. Saan nimittäin luvan maksaa Kelalle takaisin kaikki tämän vuoden opintotukeni, koska tienaan kuulemma niin vitusti. Joko maksan lähemmäs neljä tonnia takaisin maaliskuuhun mennessä tai sitten ne peritään, jolloin saan maksaa ne korkojen kera takaisin. Toivotaanpa siis että nämä superpalkkaiset työni jatkuvat siis alkuvuonnakin. En ole sitä mieltä, että pitäisi jakaa ilmaista rahaa pummeille ja kummeille taikaseinästä, mutta nyt vähän inhimillisyyttä kehiin niille, jotka edes vähän jotain yrittävät tässä maailmassa.
Kelan mielestä siis opiskelijalla ei ole oikeutta
- Tehdä töitä. Olen työskennellyt koko yliopistoaikani ja silti olen hyvissä ajoin tekemässä gradua. Työskentely ei siis viivästytä ainakaan kaikkien opintoja, ja se saattaisi jopa olla hyödyllistä tulevaisuudessa. Silti ei. Kaikesta ylimääräisestä tienaamisesta rangaistaan.
- Kivaan asuntoon, koska ne ovat kalliita. Jokaisen pitää asua solussa, kämppistä ei saa itse valita, joten se on täysin arpapeliä, vihaatko kotiasi vai et. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että koti on yksi tärkeimmistä asioista ihmisen hyvinvoinnin ja jaksamisen (myös opiskeluissa) kannalta, joten miksi siitä pitää tinkiä? Koska opiskelijan tulee ja pitää elää köyhyysrajan alapuolella.
- Säästämiseen, sillä edes tuettomina kuukausina ei saa tienata mitään. Sukanvarteen on turha yrittää mitään jemmailla, koska elämiseen, vuokraan, kulkemiseen ja mm. syömiseen menee myös rahaa. Koska nykyäänhän on niin, että kun opiskelet niin pääset heti valmistuttuasi unelmaduuniin, jossa on hyvä palkka ja vakkarisopimus, joten ihan turhaa olisi varautua tulevaisuuteen lainkaan. Ihan oikeasti hei.
- Nauttia elämästä. Eläminen opiskelujen aikana on kiellettyä, sinun kuuluu vain opiskella ja valmistua ja 24-vuotiaana mennä töihin, jossa olet seuraavat 40 vuotta. Koska niin se elämä menee about aina kaikilla.
Kaikella lämmöllä opiskelijoiden toimeentulosta päättäville elimille:

Ja
Ja vielä kerran